lauantai 24. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

"Hurmaava yksitoistavuotias harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce uskaltautuu kylän markkinoilla mustalaisnaisen telttaan ja järkyttyy kuulemastaan ennustuksesta pahanpäiväisesti. Vielä enemmän Flavia on ihmeissään, kun samainen mustalaisnainen löytyy seuraavana yönä kotikartanon mailta vankkureistaan lähes henkihieveriin hakattuna. Kuka on väkivallanteon takana? Voiko kyseessä olla kosto vuosia sitten siepatun lapsen takia?


Flavia ymmärtää toki kalavelkojen maksun päälle, onhan hänellä kaksi katalaa ja jekkuilevaa sisarta. Mutta Bishop’s Laceyn kylän painostava tunnelma tiivistyy, kun Flavia törmää uuteen uhriin, paikalliseen mieheen, joka yllätettiin hiljan kartanosta luvattomista askareista.


Vaarallisen nokkela Flavia viilettää uskollisella Gladys-polkupyörällään idyllisen kotikylän katuja nuuskien tietoja ja etsien johtolankoja. Hän paljastaa synkkiä salaisuuksia ja löytää uusia todisteita – myös oman äitinsä kohtalosta."

Olen jokaisella kerralla kehunut iki-ihanaa Flaviaa, kun olen kirjoittanut tänne sarjan kirjoista. Hopeisen hummerihaarukan tapaus on sarjan kolmas osa ja tähän astisista kirjoista lempparini. Pidin Fenellan tarinasta hurjasti, johtui varmaan maagisrealistisista elementeistä. Lisäksi kaikki mukaan ujutetut pienet sivujuonetkin olivat onnistuneita ja tekivät lukukokemuksesta entistä nautinnollisemman. Ahmin tämänkin osan ennätysvauhdissa, ei sitä vain voinut laskea käsistä. Todella koukuttava, kuten aikaisemmatkin osat. 

Lukiessa mietin, miksi kerta toisensa jälkeen olen aivan fiiliksissä näistä kirjoista. Sen lisäksi, että pikku vanha Flavia on oiva sankaritar ja rikoksien ratkominen lapsenmielisestä näkökulmasta on virkistävän erilaista. Lapsenmielisyys ja murhat voivat olla melko tuhoontuomittu yhdistelmä, yleensä lapsenmieli ei pysty käsittelemään kunnolla edes sellaisia raakuuksia, mutta Flaviassa on sitä jotain. Hän on älykäs, pikku vanha, nokkela ja hauska. Vaikka hän on lyhyen elämänsä aikana joutunut vaikka minkälaisen tilanteen eteen, hän ei ole menettänyt lapsenmielisyyttään. Mahtavan sankarittaren lisäksi minua ihastuttaa kirjan ajankuva sekä miljöö. Buckshawn ränsistynyt kartano on täynnä yllätyksiä ja muodostunut minulle melkein yhtä rakkaaksi kuin Flavialle. Bishop's Laceyn kylä on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia ihmisiä ja sen historia kätkee sisäänsä paljon mysteereitä, joista tulemme varmasti vielä lukemaan. 

Edelleen jäi kortteja kääntämättä, vaikka kolmas osa on jo ahmittu. Hobblerit on teema, jota on raotettu, muttei täysin paljastettu. Entä kotikartanon kohtalo, joutuvatko De Lucet luopumaan rakkaasta kodistaan? Harrietistakin tullaan varmasti vielä kertomaan lisää, sillä Flavian tiedonjano ja halu oppia tuntemaan edesmennyt äitinsä, on kyltymätön. Lisäksi De Lucen perheen perhesuhteet ovat enemmän kuin vähän vinksahtaneet, odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. 

Tartun ehdottomasti suurella odotuksella myös seuraavaan osaan, joka on Filminauha kohtalon käsissä. Lisäksi sarjassa on ilmestynyt myös jo seuraavat osat; Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä Kuolleet linnut eivät laula. Syksyllä ilmestyy myös uusi osa nimeltään Nokisen tomumajan arvoitus.

Mainintana vielä ennen arvosanaa, että sarjan kansikuvat ovat I-H-A-N-I-A!

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: A Red Herring Without Mustard (2011)
Sivuja: 412
Suomentanut: Maija Heikinheimo

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 8. kesäkuuta 2017

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

"Myrskyisenä yönä vuonna 1964 lääkäri David Henry auttaa vaimoaan synnytyksessä. Norah synnyttää kaksoset, tytön ja pojan. Poika on terve, mutta tytöllä on Downin syndrooma. David haluaa säästää vaimoaan murheelta ja tekee nopean päätöksen, joka vaikuttaa koko perheeseen loppuiäksi. Hän pyytää sairaanhoitajaa viemään tytön laitokseen ja kertoo vaimolleen tyttären kuolleen. Muisto tyttärestäni on voimakas, tunteita herättävä tarina isän painavasta salaisuudesta, valheesta, joka repii perhettä erilleen. Samalla se on upea kertomus rakkauden tervehdyttävästä voimasta ja anteeksiannosta."

Muisto tyttärestäni punoutuu suuren salaisuuden ympärille. David antaa vammaisen tyttärensä poissa, suojellakseen vaimoaan. Hän kertoo vaimolleen, että tytär kuoli synnytyksessä. Ehkä Davidin ajatuksena oli, että vaimo suuree menetettyä tytärtä hetken, mutta vastasyntynyt poika, toinen kaksosista, saa surun hälvenemään. Norah ei kuitenkaan pääse hetkessä yli tyttärensä kuolemasta, vaan suree asiaa pitkään. Hän haluaisi keskustella miehensä kanssa asiasta, mutta David ei pysty puhumaan ja kohtaamaan suurta valhettaan. Tämä jäytää pariskunnan välejä ja ajaa heidät vuosien vieriessä yhä kauemmas ja kauemmas toisistaan.

Caroline ei pysty jättämään Phoebetä hoitolaitokseen, jonne David pyysi vauvan viemään. Niinpä nuori sairaanhoitaja päättää ottaa lapsen ja lähteä kaupungista, kasvattaa Phoeben omanaan. Symppaan tässä päätöksessä Carolinea, mutta enemmän minua ihmetytti heidän elämänsä vaivattomuus. Kun puhutaan kehitysvammaisesta lapsesta, luulisi sen luovan arkeen monenlaisia haasteita. Lisäksi minua ihmetytti kirjan dramaattinen kansi yhdistettynä harhaanjohtavaan nimeen. Minulle näistä kahdesta seikasta nousee mielikuva kuolleesta tyttärestä, ja nuo väkevät muistot tyttärestä jollain tapaa olisivat keskiössä romaanissa. Toki takakannen tekstin lukemalla tajuaa, ettei juoni ole sinnepäinkään. Silti minulle jäi mielikuva dramaattisuudesta, eikä tämä kirja yllä sinne tasolle, millä odotukseni olivat.  Odotin vain koko ajan sitä jotain, jota ei koskaan tullut. Loppupeleissä kirja oli hyvin arkinen ja kuvasi keskeisten henkilöiden selviytymistä ja kasvua valheen seurauksien jälkimainingeissa. 

Kirja oli sujuvaa luettavaa, mutta ajottain hieman puuduttavaa. Vaikka ajatuksena oman lapsen pois antaminen on dramaattista ja kauheaakin, niin silti kirja ei kyennyt herättämään minkäänlaisia tunteita. Jotkut kirjailijan ratkaisut juonenkäänteissä tuntuivat enemmän hullunkurisilta kuin luontevilta. Kyllähän tämän luki loppuun asti ja ajottain kirjan seurassa viihtyi, mutta silti päälimmäisenä tunteena on pettymys.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazaar
Ilmestynyt suomeksi: 2008
Alkuteos: The Memory Keeper's Daughter (2005)
Sivuja: 486
Suomentanut:Laura Jänisniemi & Susanna Tuomi-Giddings

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Syksyn uutuudet

On se aika taas, kun kustantamot julkaisevat uusia katalogeja tulevasta kirjasyksystä. Listataanpa siis, mitä kirjoja minä odotan eniten tulevalta syksyltä. Vaikka aina on yhtä ihanaa fiilistellä tulevia uutuuksia, mutta samalla saa otteen pieni ahdistus kasvavasta TBR-listasta. Kuika ikinä, koskaan, milloinkaan saan luettua kaikki kirjat, jotka haluan lukea. Jo ilmestyneitä on satoja, lisää pukkaa joka kevät ja syksy. Entä ne herkulliset romaanit, joista en ole vielä kuullutkaan. Kaikki lukemattomat kirjallisuuden klassikot ja ja ja... Olenkohan vai sekaisin vai kärsiikö joku muukin tästä elämä on liian lyhyt hyville kirjoille - syndroomasta?

No mutta asiaan.

Bazar:
  • Kate Morton: Talo järven rannalla
  • Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
  • Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
  • Jassica Knoll: Onnen tyttö
WSOY:
  • Dan Brown: Alku
  • Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Tammi:
  • Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
  • Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa
  • Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Gummerus:
  • Satu Lepistö: Lintutarha
  • Erika Vik: Seleesian näkijä
  • Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
  • Eka Kurniawan: Kauneus on kirous
  • Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
  • Daniel Cole: Räsynukke
Otava:
  •  Christina Sandu: Valas nimeltä Goliat
  • Johanna Hölmström: Sielujen saari
  • Paula Hawkins: Tummiin vesiin
  • Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
  • J. D. Delayney: Edellinen asukas
  • E. O. Chirovici: Peilien kirja
  • S. K. Tremayne: Tulilapsi

Tässä nämä, jotka herättivät näillä tiedoilla mielenkiintoni. Herkullisen kuuloisia uutuuksia tulossa.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Keskenjääneitä

Ajattelin tässä hieman kertoa muutamasta keskenjääneestä kirjasta. Aina tulee vain kerrottua niistä, jotka on jaksanut tarpoa tai ahmia loppuun asti, mutta joskus myös suljen kannet lopullisesti rutkasti ennen viimeistä sivua. Harvoin näin käy, olen sinnikko ja haluan viimeiseen asti uskoa, että tarina saa paremman käänteen ja alkaa vetämään paremmin. Joskus on kuitenkin myönnettävä itselle, että elämä on liian lyhyt uhrattavaksi huonoille kirjoille. 


John Irving - Vapauttakaa karhut

"Opiskelijat Siggy ja Graff tutustuvat toisiinsa sattumalta Wienissä, ostavat saman tien yhdessä moottoripyörän ja lähtevät matkalle vailla päämäärää. He aikovat nukkua makuupusseissa taivasalla, onkia kalaa syödäkseen ja kulkea sellaisia teitä, joita moottoripyörä rakastaa. 

Ennen Wienistä lähtöään Graff ja Siggy poikkeavat Hietzingin eläintarhaan, ja käynti jää vaivaamaan mieltä. Eikö myös antilooppien, karhujen ja muiden eläintarhan asukkien olisi parempi elää vapaudessa eikä kaltereiden takana? Kysymys johtaa lopulta toimiin, joilla on arvaamattomat seuraukset.

Nuorten miesten seikkailuun yhdistyy kertomus Siggyn suvusta, ja sen kautta avautuu näkymiä niin Itävallan Anschlussin aikaan kuin Jugoslavian alueen poliittisiin pyörteisiinkin."
Irvingin aikaisemmin suomentamaton esikoisteos, jonka nappasin kirjastosta mukaan aivan mielenkiinnosta. Hieman varauksella suhtauduin kirjaan. Jotenkin epäröin jo ennen kirjaan tarttumista, onko se aivan minun juttuni. Eikä se todellakaan ollut... Hyvin sekava oli alun jälkeen. Putosin kärryiltä jo ennen puoltaväliä, enkä jaksanut millään motivoida itseäni lukemaan. Tarina oli liian rönsyilevä ja varsinkin Siggy henkilöhahmona hyvin omituinen. En pitänyt hänestä yhtään, hän vaikutti pahasti kajahtaneelta. Koska tarina oli niin sekava ja rönsyilevä, kävi lukeminen todella raskaaksi. Päätin sitten antaa uuden mahdollisuuden Irvingille jonkun muun romaanin parissa. 


Anni Kytömäki - Kultarinta

"Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja vainusi kontion jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Ihmisistä jotka tahtoivat tehdä toisin.

Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.

Vuosia myöhemmin Erik opettaa tyttärelleen Mallalle, että silloin kun kaikki muu viedään ja tähdetkin tuntuvat vaienneen, jalkojen alle jää vielä kallio. Ollakseen vapaa ihminen tarvitsee vain saappaat joilla kulkea. Kumpikaan ei kuitenkaan tuolloin aavista, miten mutkainen taival heidän on taitettava.
"
Minulle suositeltiin tätä kirjaa ja innokkaasti tästä kirjasta puhuttiinkin sen ilmestyttyä. Oikein jännityksestä kihisten tartuin tähän romaanin järkäleeseen, odotuksen olivat korkealla. Ja jaksoin puoleen väliin, ehkä kutakuinkin. Odotin vain milloin kirja oikein alkaa kunnolla, mutta sitten luovutin -  en jaksanut enään. Tuntui että koko sielu puutuu lukiessa. Ehkä olin aivan sen kynnyksellä, että tarina vie mennessään, en tiedä. Ehkä jonakin päivänä uskaltaudun antamaan uuden mahdollisuuden, jos joku mahti saa minut vakuuttumaan, että se on tosiaan vaivan arvoista. 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

"Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja pysyy sysisuomalaisten perusasioiden äärellä. Elämän, kuoleman ja puurakentamisen.
Mielensäpahoittaja kirjoittaa oman muistokirjoituksensa, koska kuka muu hänen elämänsä ja tekonsa tuntee? Hautakivi hankitaan ajoissa, kun halvalla saa. 

Testamenttiinsa Mielensäpahoittaja kirjaa aineellisen ja henkisen perintönsä, joka ei ole sen pienempi kuin kokonaisen sukupolven kokoinen. Mielensäpahoittaja haluaa itse päättää kuka saa talon, kuka Voortti Eskortin ja kummalle miniälle kumpi emännän koruista. 

Mutta samalla kun peräseinä lähestyy, vanha mies kurkistaa myös lähtöviivoille, syntymään ja lapsuuteen. Mielensäpahoittaja myöntää jopa tehneensä virheitä elämässään. Laskutavasta riippuen yhden tai kaksi."

Siis Mielensäpahoittaja on ihana, tuo kärttyinen ukkoressu on löytänyt sijan sydämestäni. Mainio vanahan kansan ukko, jääräpäiden aatelia, joka tietää että kyllä ennen oli kaikki paremmin. Tällä kertaa kokeilin uutta lähestymistapaa Mielensäpahoittajaan, sillä kuuntelin tämän äänikirjana. Lukijana Antti Litja oli loistava, ei siihen kukaan muu sopisikaan! Vaikka äänikirjat ei ole oikein minun juttu, en jaksa oikein keskittyä, niin tätä kyllä kuuntelin mielelläni. Eikä ajatuksetkaan pahemmin lähtenyt harhailemaan, päinvastoin. Voin vain kuvitella, kun olen tarinan lumoissa talsinut tuolla pitkin katuja ja hihittänyt ääneen Mielensäpahoittajan jutuille, koska eihän niille voi olla nauramatta. Koko kirja on Kyrömäiseen tyyliin kirjoitettu pilke silmäkulmassa. 

Poiketen aiemmista osista  Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on yhteinäinen romaani. Aikaisemmat osat Mielensäpahoittaja sekä Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike olivat kirjoja, joissa tarinat olivat lyhyinä pakinoina. Kuitenkin jälleen tuttuun tapaan kirja sai nauramaan terävillä huomioillaan, mutta onnistui myös koskettamaan. Eihän tämä enään samanlailla säväyttänyt, kuin esimerkiksi ensimmäistä kertaa lukiessani Mielensäpahoittajaa, vanha juttuhan tämä on vaikka romaaniksi olikin taipunut ensimmäistä kertaa. Johan tästä on tullut kaksi aiempaa osaa, kipakan miniän oma kirja ja sitten vielä elokuva. Hauskaa ajanvietettä kuitenkin, kirjassa on huumori kohdillaan, kuten aina. 

Tähän oli hyvä heittää hyvästit Mielensäpahoittajalle, idea on kulutettu loppuun. Kuunnellessa huomasi että samoja aiheita, teemoja ja ideoita oli kierrätettynä kuin aikaisemmissa osissa. Ja johan tässä osassa arkkua puuhattiin ja testamenttia rustattiin, joten näin antaa aihepiirikin olettaa, että tarina on tullut päätökseensä. On tuo sisukas jäärä kuitenkin varmasti sitä lajia, että henki pihisee vielä pitkään. Hyvä on kuitenkin valmistautua ennalta ja vähän harjoitella, eikä tule sukulaisillekkaan sitten järkytyksenä.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2014
Lukija: Antti Litja
Pituus: 6h 28min

Mistä minulle: Bookbeatilta, latasin ilmaisen kuukauden kokeilujakson.


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Suzanne Collins: Nälkäpeli

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruuasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun.Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli. Siinä nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on pelin voittaja. 

Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katniss Everdeenin kyvyt joutuvat koetukselle. Hän ilmottautuu peliin mukaan vapaaehtoisena, pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpaonni lankeaa."
Tätä sarjaa hypetettiin sen ilmestyessä todella paljon ja vielä lisää, kun trilogiasta tehtiin elokuvat. Vältin viimeiseen asti spoilaantumasta, enkä ole katsonut elokuvia tai mitään. Ostin pokkarit hyllyyni pikku hiljaa alennusmyynneistä ja odotin oikeaa hetkeä. Kuulin paljon ylistäviä ja negatiivisia kommentteja, siirsin lukemista aina hamaan tulevaisuuteen, koska kirjaston kirjat, arvostelukappaleet tai väärä tähtien asento esti minua. Mutta valkkasin ensimmäisen osan hyllynlämmittäjät haasteeseen ja vihdoin, vihdoin sain aikaiseksi lukea Nälkäpelin. Oi miksi en ole lukenut tätä aiemmin? Tämä oli huippu, oikea aito page turneri, joka naulitsi minut äärellensä. Olen jopa aamulla herännyt ennen lapsia, normaalia aikaisemmin, jotta ehdin lukea kirjan loppuun. Oli aivan pakottava tarve saada tietää kuinka käy. Sehän nyt oli selvää alusta asti kuka voittaa, ei kai tästä muuten olisi trilogiaa saatu väännettyä, mutta miten oli erittäin kutkuttava kysymys, joka häilyi ilmassa koko ajan lukiessa. 

Kaikki hypetys tästä sarjasta ei ole ollut turhaa, mutta ehkä toki liiallista, koska minulle sillä oli luotaantyöntävä vaikutus, mutta olihan tämä nyt aivan loistava nuorten scifi-kirja. Omaperäinen ajatus nälkäpelistä, joka on julma, jännittävä ja kamala peli. Collinsin luoma maailma ja yhteiskunta on epäreilu ja omalaatuinen. Kuitenkaan, ei niin mahdottoman kuuloinen. Parhaimassa osassa ovat rikkaat ja valtaa pitävät, jotka sanelevat pelin säännöt. Elävät itse yltäkyllyydessä, kun muiden on raadettava henkensä pitimiksi. Vallalla on luokkayhteiskunta, jossa alhaisimmalla tasolla ovat vyöhykkeellä 12 asuvat ja parhaiten elelevät vyöhykkeen yksi asukkaat. Tarina alkaa vyöhykkeeltä 12, jossa elämä on rankkaa eikä sankarittaremme lähtökohdat elämälle ole parhaat mahdolliset. Mutta nälkäpeliä ajatellen ne ovat juuri tarpeelliset, Katniss ei ole tottunut saamaan mitään helpolla. Varsinkaan ruokaa pöytään. 

Arastelin aluksi scifiä, se ei ole minun juttuni ollut oikein koskaan, varsinkaan tulevaisuuteen sijoittuvat tarinat eli dystopiat. Tässä idea toimi mielenkiintoisella tavalla, eikä kaikkea oltu lyöty överiksi roboteilla ja lentävillä autoilla. Näkyvin scifi elementti oli mutantit, joita ei vilissyt kirjan sivuilla kuitenkaan loputtoman paljon. Joten, jos on vielä joku muu, joka ei jostain kumman syystä ole tätä tunnettua teosta lukenut, koska kaihtaa sen genreä, suosittelen kyllä luopumaan ennakkoluuloista ja kokeilemaan.

Vaikka nälkäpeli on jännittävä punainen lanka kirjassa, on Katnissin ihmisuhteet ja henkinen kasvu myös kantavia elementtejä kirjassa. Ihmissuhde sopat luovat aina kirjalle viihteellistä arvoa ja saavat juoneen aivan mahtavaa vivahdetta. Ensimmäisen osan loppukoukku perustuukin juuri ihmissuhteille ja pakottaa se minutkin tarttumaan suurella mielenkiinnolla seuraavaan osaan. Niin siis kunhan olen saanut kirjaston kirjat ja arvostelukappaleet luettua, toki myös tähtien asentojen pitää olla suotuisat. Seuraavaksi kuitenkin katson ensimmäisen elokuvan, koska olen halunnut nähdä sen kovasti!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2008
Alkuteos: The Hunger Games (2008)
Sivuja: 389
Suomentanut: Helene Bützow

Mistä minulle: Ostin kaupasta


perjantai 5. toukokuuta 2017

Kjell Westö: Kangastus 38

"Asianajaja Claes Thune on palkannut Matilda Wiikin konttoristiksi pieneen toimistoonsa. Nainen suorittaa kaikki tehtävät moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista.

Hiljattain eronneen Thunen elämän kiintopiste on kuuden ystävyksen Keskiviikkoklubi, joka kokoontuu väittelemään politiikasta.

Kun kerho kokoontuu Thunen toimistossa, Matilda tunnistaa äänen menneisyydestään. Pintaan nousevat piinaavat muistot vankileireiltä, eikä entiseen ole enää paluuta. Yöllä kuvat tulivat väkisin, ensimmäistä kertaa aikoihin. Matilda oli ollut mukana ensimmäisessä kuljetuksessa."

Ensimmäinen Westöni, vaikka hyllystä löytyy omana Leijat Helsingin yllä. Olen kuullut paljon hyvää kirjailijasta ja onhan hän tunnettu kirjailija, mutta en koskaan ole kokenut houkutusta tarttua hänen kirjoihinsa. Törmäsin kirjastossa Kagastus 38 kuvitettuun laitokseen ja ajattelin antaa kirjalle mahdollisuuden, kirjan aihe ja aikakausi vaikuttivat niin mielenkiintoisilta. Kansalaissota on aihe, joka kiinnostaa, enkä ole koskaan aikaisemmin siittä lukenut. Aikakausi kotimaamme historiassa, joka on ollut minulle melko tuntematon. En edes muistanut historiantunneilta, että täällä meilläkin oli nälkäleirejä, joissa ihmisiä kuoli epäinhimillisissä olosuhteissa. Ja kuinka riipaisevasti Westö kuvaa noita leirejä, ihmisten tuskaa, kärsimystä ja epätoivoa. Nuo kohdat kirjassa koskettivat syvästi ja lukiessa tunsin oman epätoivon puristavan rintakehässä. Kuinka nuo hätkähdyttävät ja julmat kokemukset jättävät ikuisen jäljen ihmisen sieluun. Hätkähdyttävää on myös se, kuinka kouriintuntuvasti Westö on kuvannut näitä jälkiseurauksia tarinassaan.

Ihastuin myös suunnattoman paljon Westön ajankuvaukseen, kuinka 1930-luvun Helsinki herää henkiin aivan silmieni edessä. Vaikka en ole käynyt maamme pääkaupungissa edes tällä vuosikymmenellä, saatika vuosia vuosia ennen syntymääni, niin tunsin aivan kuin olisi tutuilla kaduilla ja elänyt itsekkin 1930-luvulla. Westön kieli on myös kaunista ja sitä on varsin miellyttävää lukea. 

Onnistuneita ovat myös romaanin henkilöt, joista suosikikseni nousi häilyvä ja monipuolinen Matilda Wiik. Hän on salaperäinen hahmo, hän on yksi, mutta samalla hän on myös monta eri ihmistä. Rouva Wiik on säädyllinen, tunnollinen ja mukava, Matilda taas veljestään välittävä vaatimaton, mutta käytännöllinen nuori nainen ja sitten on vielä homsuinen ja riivattu Miljaneiti. Thune on myös murheellisuudessaan aivan pätevä hahmo, vaikkei niin kiinnostava kuin näppärä sihteerinsä.

Lopun yllättävä juonenkäänne oli kyllä kirsikkana kakun päällä. Pidin kovasti lukemastani, Westö oli positiivinen yllättäjä. Ajattelin hänen kirjojensa olevan kuivakkaa luettavaa, mutta sain huomata olleeni väärässä. Ei tätä väsyneenä kuitenkaan kannata lukea, voin kertoa että uni nappaa nopeampaa kuin hengästyttävä tahtisen jännärin äärellä. En kuitenkaan löydä moitittavaa, vaikkei tajuntani räjähtänytkään. Aion lukea enemmänkin Westöä vielä, joskus, joku kaunis päivä.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2015
Alkuteos: Hägring 38 (2013)
Sivuja: 330
Suomentanut: Liisa Ryömä

Mistä minulle: Kirjastosta