sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

"Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa."

Punainen kuningatar on Aveyardin luoman fantasiasarjan aloitusosa, joka yhdistelee sekä fantasiaa että dystopiaa. Pidin todella paljon Aveyardin luomasta maailmasta, jossa hän on yhdistellyt taitavasti Nälkäpelistä tuttuja areenataisteluita uudella twistillä, Cassin Valinta-sarjasta prinsessan valintaa sekä Valtaistuinpelistä tuttua kuviota, jossa kukaan hahmoista ei ole turvassa, sillä kuka vain voi pettää kenet tahansa. Tässä kirjassa valtapeli viedään aivan uudelle tasolle ja sen monimutkaisuus tekee kirjasta ennalta-arvaamattoman. Tämä nuorille aikuisille suunnattu kirjan parissa ei tule tylsää, loppua kohden paraneva tarina imaisee mukaansa juonikuvioihinsa ja nopealla tempolla etenevä tarina pitää mielenkiintoa yllä. Loppuhuipennusta luin kliimaksissa, jossa jännitin varpaat kippurassa kuinka päähenkilöiden käy. Aveyard onnistui horjuttamaan hetkellisesti uskoani Maren ja Calin selviytymisen puolesta. Onneksi sarjan seuraava osa löytyy Storytelistä ja saan jatkaa suosikki henkilöideni kanssa seuraavaan osaan. Pakkohan sarjan parissa on jatkaa, niin jännittävästi kaikki loppui, en osaa edes arvata mihin suuntaa tarina jatkaa kulkuaan.

Ei tämä yhtä aivan suurta vaikutusta tehnyt minuun kuin Nälkäpeli-sarja tai Valinta-sarja, mutta selkeästi viihdekirjallisuuden saralla tämä on keskivertoa parempaa tuontantoa. Ei sarja aivan turhaan ole saanut suurta suosiota, Aveyard on onnistunut luomaan tarinan, jonka päähenkilö on pippurinen, juonenkäänteet ovat yllättäviä sekä henkeäsalpaavia ja sen maailma on luotu omaperäisesti yhdistellen uutta vanhaan. Osasin jo lukiessa aavistaa, että tästä on mitä luultavimmin joko tehty elokuva tai se on tekeillä. Aula & Co nettisivut kertoivatkin, että Universal Studios on hankkinut kirjan elokuvaoikeudet. Tämä sattuikin hyvin ja saan tällä kuitattua YA-lukuhaasteesta kohdan 19. kirjasta, josta on tullut tai tulossa elokuva.

Suosittelen lukemaan, jos et ole vielä lukenut. Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! Osallistun kirjalla myös Helmet-lukuhaasteeseen kirjasta, jonka kansi on yksivärinen. Löyhästi tulkiten tämä sopii kohtaan, sillä kansi on pääasiassa punainen. 

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Aula & Co
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: Red Queen (2015)
Suomentanut: Jussi Korhonen
Sivuja: 451

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

"Lila on jo pikkutyttönä peloton, uhmakas ja huippuälykäs, Elena taas epävarma tarkkailija. Mutta yhdessä tytöissä on voimaa selvitä miesten hallitsemassa yhteisössä, jossa naiset taistelevat tilastaan ja jossa väkivalta on jokapäiväistä. Tyttöjen keskinäinen kilpailu ja kateus potkii heitä eteenpäin, mutta luja yhteenkuuluvuus ei horju koskaan. Ystävysten kautta Ferrante kuvaa koko sodanjälkeistä Italiaa ja yhteiskunnan rajua muutosta, mutta erityisesti ihmispsyyken ristiriitaisuutta ja monimutkaisuutta."

Elena Ferranten Napoli-sarja on noussut sensaatiomaiseen maineeseen, sillä kirjailija kirjoittaa nimimerkin takaa, mutta on antanut tietää itsestään hyvin vähän. Sarjaa on luettu ympäri maailmaa saaden ylistäviä kehuja. Italiassa on tekeillä myös neljä osaisen kirjasarjan pohjalta telvisiosarja. Loistava ystäväni aloittaa sarjan ja sukeltaa sodan jälkeiseen Etelä-Italiaan seuraamaan Lenun ja Lilan tarinaa alkaen lapsuudesta. Tämä ensimmäinen osa käsittää ystävysten lapsuuden ja nuoruuden päättyen italialaisiin häihin ja paljastaen koukun, joka houkuttaa tarttumaan myös seuraavaan osaan. Kirja kuvaa taitavasti 50-luvun italiaa ja sen sosiokulttuurista rakennetta. Miehet ovat perheen pää, kiivasluontoisia ja usein myös väkivaltaisia, joiden kunniaa ei tule loukata. Naisten asema on heikko, ei ole tavatonta ettei perheen naisilla ole mitään sanavaltaa ja perheväkivalta on arkipäivää. Sodan jälkeinen uusi sukupolvi pyrkii kuitenkin ponnistamaan kohti parempaa elämää. Lenu, perheen taloudellisesta ahdingosta huolimatta, opiskelee pitkälle menestyen hyvin opinnoissaan. Lila unelmoi veljensä kanssa perustavansa oman kenkätehtaan isänsä suutarinliikkeen jatkoksi ansaiten näin enemmän rahaa. Monet muutkin kasvinkumppanit kehittävät perheidensä yrityksiä ja pröystäilevät kaduilla kenellä on hienoin auto. 

Verkaisesti etenevä tarina kertoo kuitenkin ennenkaikkea tyttöjen välisestä monimutkaisesta ystävyydestä, jossa Lenu tuntee jäävänsä terävän ja kauniin Lilan varjoon. Tytöt ovat kuitenkin tärkeitä toisilleen ja ystävyys kantaa läpi lapsuusvuosien aina aikuisuuteen asti ja siitäkin eteenpäin. Se kertoo myös tyttöjen kasvutarinaa sodasta toipuvassa Napolissa sekä ihmissuhteista ja niiden kirjosta. Kirjassa on paljon henkilöitä, minun oli vaikea välillä pysyä kärryillä kuka on kukin. Onneksi kirjan alussa on esiteltynä perheittän kirjan henkilöt. Minusta kirja oli myös paikoitellen tylsä ja vaikka kirjan kerronta oli sujuvaa, se tuntui kertovan tarinaa kuin itsestään, joku silti tökki lukiessa. Minuun tämä kirja ei siis onnistunut tekemään niin suurta vaikutusta, mitä odotin kaikkien kehujen ja ylistävien arvioiden perusteella. Pidin valtavasti kirjan ajankuvasta ja elämänmakuisesta sekä aidosta tarinasta, mutta olisin kaivannut jotain enemmän, sillä loppujen lopuksi kirjassa ei tuntunut tapahtuvan juurikaan mitään. Aion ihan uteliasuudesta tarttua ainakin sarjan seuraavaan osaan jossain vaiheessa, ehkä tarina paranee edetessään?

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos:  L'amica geniale (2011)
Sivuja: 362
Suomentanut: Helinä Kangas

Mistä minulle: Kirjastosta


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Syksyn uutuuskirjat

On taas se aika vuodesta, kun kustantamoilta on alkanut ilmestyä katalogeja seuraavana syksynä ilmestyvistä kirjoista. Pakkohan nuo katalogit oli katsastaa ja kirjoitella ylös mielenkiintoisia ilmestyviä kirjoja. Seuraavat kirjat nousivat minulla odotetuimpien listalle:

Karisto:
  • Petja Lähde - Ilon kaava
Bazar:
  • Agnes Martin-Lugand - Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
  • Rebecca James - Hiljainen lähde
  • Leonard Goldberg - Sherlock Holmesin tytär
Gummerus:
  • Päivi Alasalmi - Riivatut 
  • Vera Vala - Suden hetki
  • Kamilla Shamsie - Joka veljeään vihaa
  • Clare Mackintosh - Anna minun olla
  • Camilla Grebe - Lemmikki 
WSOY:
  • Tommi Kinnunen - Pintti
  • Leila Slimani - Kehtolaulu
  • C. J. Tudor - Liitu-ukko
  • Andrzej Sapkowski - Narrentum
Tammi:
  • Marko Hautala - Leväluhta
  • Jukka Behm - Eikä yksikään joka häneen uskoo
  • Stephen & Owen King - Ruususen uni
  • Jennifer Egan - Manhattan Beach
  • Haruki Murakami - Komtuurin surma
  • Elina Rouhiainen - Aistienvartija
  • Maria Turtschaninoff - Maresin voima
Otava:
  • Riikka Pulkkinen - Lasten planeetta
  • M & U Susimetsä - Kuninkaan rakuunat
  • Kati Hiekkapelto - Hiillos
  • Rosie Walsh - Hän lupasi soittaa
  • Robin Hobb - Narrin salamurha
  • Edward St Aubyn - Toivoa sopii
  • Luke Allnutt - Taivas on meidän
  • Jessica Fellowes - Mitfordin murhat
  • S. K. Tremayne - Ennen kuolemaani
  • Ruth Ware - Valhepeli
  • Helena Waris - Vedenkehrääjä 
Todella mielenkiintoinen kirjasyksy tulossa! :)

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Margaret Atwood: Orjattaresi

"Margaret Atwoodin  huikea dystopia kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan. Hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi, jotka kiertävät ylhäisöperheissä tekemässä lapsia. He ovat orjaakin huonommassa asemassa, sillä heillä ei ole edes omaa nimeä: heitä kutsutaan kulloisenkin isäntänsä, ruumiinsa haltijan mukaan. Mutta myös yläluokan rouvat ovat naisvihan uhreja: kukaan nainen ei saa lukea, kukaan nainen ei saa asua yksin. Ja vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien luokkien, kaikkien kastien naisissa."

Atwoodin klassikoksi noussut Handsmaid Tale eli suomennettuna Orjattaresi nousi uudelleen pinnalle, kun HBO julkaisi kirjaan perustuvan sarjan. Kirjasta ilmestyi myös uusinta painos, jossa on sarjan mukainen kansikuvitus. Kirja on keikkunut lukulistallani jo pitkään, mutta nyt viimein tartuin siihen, jotta voin katsoa sarjan hyvillä mielin, ilman että se pilaisi lukukokemusta. Lainasin kirjan kirjastosta aikuisten scifi-osastolta, mutta mielestäni kirja ei sujahda scifin alle kovinkaan luontevasti. Orjattaresi on dystopia, jossa kuvataan kirjan julkaisuhetken lähitulevaisuutta, kun Yhdysvalloista on tullut Gilead. Naisilla ei ole enään mitään oikeuksia, he eivät saa lukea eivätkä kirjoittaa. Heidän tehtävänsä on synnyttää. Ympäristön myrkyt on tehnyt osan väestöstä hedelmättömiksi ja kaikki hedelmälliset naiset kuljetetaan punakeskuksiin, jossa heidät koulutetaan toteuttamaan suurempaa päämäärää. Tarinamme päähenkilö Frediläinen (omaa nimeään hän ei lukijalle paljasta) on käynyt koulutuksen läpi ja päätynyt orjattareksi komentajan perheeseen, jossa hänen on määrä kahden vuoden komennuksen aikana tulla raskaaksi ja synnyttää perheeseen terve lapsi ennen siirtoa seuraavaan paikkaan.

Atwoodin luoma yhteiskunta on kamala, hirvittävä suoraan sanottuna. Naisen asema on kärjistetyn huono, orjattaren kastiin kuuluvilla naisilla ei ole edes oikeutta omaan vartaloonsa. Heidän on vain määrä lisääntyä ja kerran kuussa nöyryyttävän rituaalin saatteleman ottaa vastaan heidän omistajansa siemen. Heillä ei ole oikeutta edes omaan nimeen, vaan naista kutsutaan kulloisenkin omistajansa nimen muunnoksella. Jos orjatar ei pysty täyttämään velvollisuuttan tai kun hedelmällinen aika on ohi, heidät heitetään ulos yhteiskunnasta saastuneelle maalle asumaan ja sairastumaan tai jopa tapetaan. Osa naisista toimii perheissä marttoina, eli kotiapulaisina hoitaen kaikki talouksien työt. Sitten on vaimot, jotka ovat tuossa miesten valtakunnassa "parhaimmassa" asemassa. He kasvattavat lapset ja heillä on jopa hieman valtaa. Tädit taas toimivat keskuksissa valvojina ja kouluttajina. Kaikki yhteiskunnan inhottavuudet oikeutetaan uskonnolla - Raamatulla. Sieltähän kun voi löytää vaikka mitä omiin tarkoitusperiin sopivaa.

Orjattaresi on suhteellisen kevyttä luettavaa, vaikka aihe onkin rankka. Puoleenväliin asti luin kirjaa vauhdikkaasti eteenpäin. Tarinan vetävyys kuitenkin koki puolenvälin jälkeen pienen notkahduksen, juoni ei edennyt enään yhtä jouhevasti, vaan keskittyi enemmän Frediläisen ajatuksiin sekä muistelmiin, jotka nekin polvelivat kahdessa eri aikatasossa. Loppupuolisko vaati ainakin minulta enemmän keskittymistä eikä ollut einään joutuisaa. Odotin paljon kuvailevampaa dystopiaa, mutta Atwood on jättänyt tarinansa täyteen aukkoja, jotka lukijan täytyy täyttää itse. Olisin mielelläni halunnut tutustua Gileadin yhteiskuntaan sekä pinnanalla toimivaan vastarintaliikkeesseen paremminkin. Toivonkin telvisiosarjan täyttävän näitä aukkoja. Loppu varsinkin tuli minulle yllätyksenä, olisin toivonut selkeämpää lopetusta, vaikka toimi se ihan näinkin.

Tämä kirja kestää hyvin ajan patinan, sillä sitä voi pitää ajankohtaisena kannanottona edelleen. Orjattaresi on julkaistu yli 30 vuotta sitten, mutta Atwood on onnistunut luomaan ajattoman tarinan, joka tulee varmasti puhuttamaan vielä tulevaisuudessakin. Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, joka ei ole omalla mukavuualueellani. Dystopiat ovata aina hieman arveluttaneet minua ja ne eivät ole minun suosikki genreäni.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 1986 / 2017
Alkuteos: The Handsmaid Tale (1985)
Sivuja: 436
Suomentanut: Matti Kannosto

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Tommi Kinnunen: Lopotti

"Selkosten kylän Helena on vasta yhdeksän, kun hänet temmataan juuriltaan ja lähetetään yksin sokeainkouluun viisikymmenluvun Helsinkiin. Vähitellen hän opettelee ison kaupungin tuoksut, äänet, askelmäärät. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa omasta halustaan etelän yliopistokaupunkiin. Tuomas tahtoo täyttää vaatimukset ja odotukset. Salaa hän haaveilee omasta perheestä. Etelässä hän myös tutustuu tätiinsä uudella tavalla."

Lopotti on Tommi Kinnusen toinen romaani ja jatkaa  jo Neljäntienristeyksestä tuttujen henkilöhahmojen kanssa. Minä aloitin lukemisen hieman nurinkurisessa järjestyksessä, sillä en tiennyt tämän olevan ns. jatko-osa. Kun asia selvisi minulle, kävin heti lainaamassa Neljäntienristeyksen, mutta hetken mietittyäni päätin jatkaa Lopotin parissa loppuun. Olin lukenut jo vaivatta puoleenväliin asti ja olin aivan kärryillä, tulin tulokseen, että Lopotti on itsenäinen teos siinä missä Neljäntienristeyskin, vaikka valottavat saman suvun eri henkilöiden elämää. On siis mahdollista lukea kirjat myös tässä järjestyksessä, missä minä ne luin ilman suurempia ongelmia. Kumpikin Kinnusen kirja on ollut lukulistallani jo pitkään, mutta nimenä Lopotti on jäänyt minulle paremmin mieleen, onhan se melko erikoinen nimi. Olen itseasiassa aloittanut jo aikoja sitten lukemaan tätä e-kirjana, mutta kirja jäi kesken, sillä en pidä näytöltä lukemisesta. Siksi nappasin tämän kirjastosta ensin, enkä Neljäntienristeystä.

Lopotti kertoo limittäin Helenasta ja Tuomaksesta, jotka ovat kumpikin yhteiskunnan vieroksumia, sillä eivät sovi tavallisten normien muotteihin edes sullomalla, ainakaan omasta mielestään. Helena on sokea, hän tarvitsee muiden apua selviytyäkseen arjesta tai saattaisi muuten kävellä vaikka satama-altaaseen. Sisukas Helena on senkin edestä, hän ei osaa kaivata sellaista, mitä hänellä ei koskaan ole ollutkaan ja hän on kehittänyt omat selviytymiskeinonsa, mutta yksikin yllättävä liike ja hän saattaa hetkellisesti eksyä jopa omaan asuntoonsa. Tuomas on taas homoseksuaali, jonka täytyy muutta pois pienestä kylästä, jotta pystyisi luomaan itsensä näköisen elämän. 90-luvun alussa homoseksuaalisuus ei ole vielä niin yleisesti hyväksyttyä kuin nykyaikana ja Tuomas piilottelee suuntautumistaan perheeltään pitkään. Hän on luonut elämän jossa pitää suuntautumisensa, työelämänsä sekä perheensä visusti erillään toisistaan. Kirja on Helenan ja Tuomaksen tarinat ilman mitään sen suurieleisempiä juonikuvioita. Lopotti kertoo heidän elämästään iloineen, suruineen ja kipuineen, mutta lukijana en osannut edes aavistaa mitä tuleman pitää.

Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta sitä ehdottomasti Lopotti ei ole! Kirja kutsui lukemaan, se sai minut haluamaan rauhallisia hetkiä, jotka voin vain viipyä kirjan parissa ahmien Tuomaksen ja Helenan tarinoita. He tulivat niin iholle, että heidän tuskastaan tuli minunkin tuskaani ja heidän iloistaan minunkin iloni. Lopotti on niin vetävästi kirjoitettu, ettei sitä halua laskea käsistään. Kinnusen kieli on kaunista ja sujuvaa, sitä on nautinto lukea. Kinnunen on osannut myös luoda tunnelmaa, joka säilyy läpi teoksen taittuen loppua kohden surulliseksi, mutta huokuen silti rakkautta.

Kerronta ei etene kronologisesti. On aikajana, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, mutta lukijan itsensä tehtäväksi on tarinanpalasista koota ehjä kokonaisuus. Helenan osiot on kirjoitettu minäkertojan muodossa, kun taas Tuomaksen tarinaa kuvaa ulkopuolinen kertoja. Näin kerrotuna vaikutta ehkä sekavalta, mutta minä en edes huomannut lukiessa näitä asioita, olin niin tarinan lumoissa. Vasta jälkikäteen mietittynä, kun alkoin pohtimaan lukemaani tulin tietoiseksi näistä sekoista.

Pidin tästä kirjasta valtavasti ja tartunkin Neljäntienristeykseen heti, kun saan kiireisemmät luettavat alta pois. Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jossa muutetaan, sillä kirjassa muutetaan useasti ja ne ovat tärkeitä vaiheita henkilöiden elämässä. 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2016
Sivuja: 364

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Helena Waris: Linnunsitoja

"Helikopteri on tuonut Zemin konevastaisten tukikohtaan, majakkasaarelle, jonne Kuilujen valvovat silmät eivät yllä. Yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneillä on vastassaan Valtion lisäksi myös nouseva meri, joka nielee saaristoa hitaasti mutta varmasti.

Huippuunsa jalostetut viestikyyhkyt ovat arvokkainta mitä kapinallisilla on, mutta Maharin Kuilun Kone vahvistuu uhkaavasti ja häiritsee lintujen suunnistusta. Seuraava tehonlisäys on kuolinisku kyyhkyille. Ja vastarinnalle

Vähitellen Zemi tajuaa miksi isoveli lähetti hänet saarelle. Jesber ei tehnyt mitään harkitsematta. Zemi vain ei enään tiedä, kehen voi luottaa."

Linnunsitoja kuljettaa lukijan kiehtovaan dystopiseen maailmaan, jossa ihmiset ovat paenneet nousevaa merenpintaa ja luonnovoimia Kuiluihin, joita valvovat Koneet. Se mitä nuo koneet ovat, ei avata perinpohjin. Ne ovat teknologiaa, tekoäly, jota ylläpitävät ihmiset. On ollut kaunis ajatus uudenlaisesta paremmasta yhteiskunnasta, jossa kaikki ihmiset ovat tasavertaisia toistensa kanssa ja Kone valvoo ihmisten oikeuksia sekä turvallisuutta. Silti on aina niitä, jotka pelaavat mielummin omaan pussiinsa. Lisäksi on konevastaisia kapinallisia, jotka työskentelevät uutterasti kaataakseen koneiden hallitseman yhteiskunnan. Juuri näihin kapinallisiin pääsemme tutustumaan pienelle myrskyiselle saarelle meren keskellä, jossa eletään hyvin yksinkertaista elämää luonnonarmoilla.
Waris on tiivistänyt tämän nuorille aikuisille suunnatun scifikirjansa 170 sivuun, mutta silti se tarjoaa lukijalleen mielenkiintoisen tarinan. On jopa hieman yllättävää kuinka pieneen tilaan on saatu mahtumaan niin paljon. Kirja kertoo lukijalleen kaiken olennaisen, luo vahvoja mielikuvia miljööstä ja keskeisistä henkilöhahmoista, mutta on silti tiivistetty ja kompakti paketti. Tarinaa olisi varmasti saatu paisutettua pidemmäksikin, mutta tavallaan on mukava lukea välillä lyhyempiä kirjoja, jotka voi ahmaista yhdeltä istumalta. Tarinaan kuitenkin uppoutuu varsin intensiivisesti ja meri-ilman saattaa haistaa ympärillään, kun seuraa jännittyneenä saaren tapahtumia. Waris on taitava kirjoittaja ja on ihastuttanut minua jo aiemmin Pohjankontu -trilogiallaan, joka on yksi minun henkilökohtaisista suosikeistani kotimaisen fantasian kentällä. 

Vaikka kirja kertoo paljon, se jättää myös niin paljon kertomatta, herättäen samalla lisää kysymyksiä. Toivottavasti kirjalle on luvassa jatkoa, sillä ei tätä voi näin jättää. Tarina jää lopussa kesken ja sen lisäksi haluan tietää Wariksen luomasta maailmasta lisää! Haluan myös kuulla henkilöhahmojen vaiheista enemmän sekä Zemin ja Thomasin suhteesta. Ja entäs Jesber sitten ja kuinka Sazille ja Inekselle käy?

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen. Kirja sopisi useampaan kohtaan, mutta minä sijoitan sen kohtaan kirjasta, joka käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Lisäksi osallistun tällä myös YA-lukuhaasteeseen ja sijoitan kohtaan: lyhyt kirja.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 170

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Neil Gaiman / P. Craig Russell: Coraline

"Kun Coraline löytää omituisen oven, hän astuu sen kautta toiseen maailmaan ja toiseen taloon, joka muistuttaa hänen omaa kotiaan... paitsi että siellä kaikki on paremmin. Ainakin aluksi. Ruoka on makoisampaa, naapurit ovat jännittävämpiä ja lelulaatikko täynnä leijailevia vieterienkeleitä sekä hampaitaan narskuttavia dinosauruksen kalloja.

Mutta talossa asuvat myös toinen isä ja toinen äiti, jotka haluavat, että Coraline jää asumaan heidän luokseen. He haluavat, että hän ompelee silmiinsä napit eikä ikinä lähde pois. Coraline joutuu käyttämään kaikki keinonsa ja urheutensa, mikäli hän mielii palata oikeaan kotiinsa ja pelastaa oikeat vanhempansa.
"

Helmet-lukuhaaste vaati lukemaan sarjakuvaromaanin. Menin sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan, sillä sarjakuvat eivät ole minun mukavuusalueella alkuunkaan. Kävin useaan otteeseen pyörimässä aikuisten sarjakuvaosastolla, mutta en tullut hyllyjen välissä hullua hurskaammaksi. En tiennyt yhtään mitä etsiä, eikä mikään satunnaisesti valittu vaikuttanut kyllin mielenkiintoiselta. Gaimanin teokset ovat kiinnostaneet minua jo pidemmän aikaa. Pidin teini-ikäisenä suunnattoman paljon Gaimanin Tähtisumusta, mutta se on jäänyt minun ainoaksi kosketuksekseni Gaimanin tuotantoon. Joten kun näin Coralinen lastenosastolla tartuin siihen empimättä. Lukaisin tämän samalla kun juopasin päiväkahvit, kauan se ei aikaa vienyt. Huomasin varsin pian, että tarina onkin minulle jo tuttu. Olen kuin olenkin lapsena lukenut tämän kirjaversion ja onnistuneesti unohtanut sen (tai äiti on takavarikoinut sen) tai sitten olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Veikkaan kuitenkin vahvasti jälkimmäistä.

Lastenkirjaksi tämä oli yllättävän pelottava. Lähes 6-vuotiaani pyysi, että lukisin tämän hänelle, mutta käskin odottaa, että on kyllin vanha. Veikkaan, että kirjaversio on moninverroin pelottavampi, vaikka sarjakuvaversiokin oli ahdistava. Jos olen tämän lapsena lukenut, niin painajaiset ovat olleet taattuja. 

Jos ei ole innokas lukija, silloin nämä sarjakuvaversiot ovat oiva valinta. Minusta tälläisenaan tarina jää melko ohkaiseksi ja lukeminen viekin vain hetken. Mutta ehkä sarjakuvaromaanit ovat polku, joka innostaisi tarttumaan ihan oikeisiin kirjoihin. Kirjat antavat kuitenkin lukijalle paljon enemmän, ainakin minun kokemuksella. Jos jotain pitää tästä sarjakuvasta kommentoida, niin piirrostyyli oli miellyttävä ja kuvat kauniita katsoa, kuvitus ei ollut liian synkkä!

Kuittaan tällä kohdan sarjakuvaromaanista ja annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2009
Alkuteos: Coraline: The Graphic Novel (2009) 
Sivuja: 186
Suomentanut: Petri Silas

Mistä minulle: Kirjastosta