torstai 17. toukokuuta 2018

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

"Hämmästyttävän kekseliääseen tapaansa Murakami kertoo kaipuusta ja himosta, unohtumattomista naisista ja tunteellisista miehistä.

Tarinassa Rakastunut Samsa kertoja muuttuu Gregor Samsaksi, totuttelee uuteen tottelemattomaan kehoonsa ja rakastuu kyttyräselkäiseen lukkoseppätyttöön. Šeherazadessa nainen kertoo kotiin suljetulle miehelle uskomattoman tarinan aina rakastelun jälkeen. Kinossa myyntimies irtisanoutuu avioeron jälkeen ja perustaa baarin eräälle Tokion sivukujalle. Asiakkaaksi tulee muiden muassa salaperäinen nainen, jolla on tupakanpolttamia ihossaan. Huikeassa tarinakokoelmassaan Murakami yhdistää nautinnollisesti surumielisyyden, huumorin ja fantasian."

Olen tässä aikani tuijottanut näppäimistöä ja miettinyt mitä sanoisin tästä kirjasta. Päällimmäinen tunteeni on karvas pettymys, joka hyökyi ylitseni kuin tumma aalto, imien kaiken ilon lukemisesta. Olin hieman kauhuissani, sillä minä, vannoutunut Murakami -fani, en pidä hänen kirjastaan. Oli vaikea myöntää itselle, että yhden suosikki kirjailijani novellikokoelma on tylsä, puuduttava ja pitkäveteinen. Koitin lohduttaa itseä kuitenkin sillä, että en ole koskaan ollut novellien ystävä ja siksi niitä tuleekin luettua lähinnä pari kappaletta vuodessa. Lohtu se on laihakin lohtu.

Mikä sitten tökki? Olen tottunut siihen, että Murakamin tarinoissa on käytetty taitavasti maagista realismia. Novellien "realistisuus" sai tarinat tuntumaan liian tavanomaisilta, vaikka jokainen tarina oli kaukana tavanomaisista tarinoista rakkaudesta, kaipuusta ja himosta. Jokaisen novellin miehet olivat enemmän ja vähemmän eristäytyneitä ihmissieluja, eivätkä sovi tavanomaisuuden muottiin edes veistelemällä. Silti nämä novellit eivät onnistuneet lumoamaan minua ja juuri tuota lumovoimaa odotin, kun tartuin kirjaan. Kun minulle parin ensimmäisen novellin jälkeen avautui kylmä todellisuus, aloin vain odottamaan kirjan loppumista. Periksi en voinut antaa edes periaatteesta.

Miehiä ilman naisia on surumielinen kokoelma tarinoita, joissa esitellään rakkauden niitä sävyjä, jotka perinteisesti eivät pääse loistamaan. Tarinoita on höystetty huumorilla, mutta novellit ovat suhteellisen haastavaa luettavaa. Näitä tarinoita, niiden symboliikkaa ja syvintä olemusta voisi lähteä analysoimaan syväluotaavamminkin, mutta minua syvempi pohtiminen ei innostanut, sillä olin käpertynyt liiaksi omaan pettymykseeni. Mitä tästä opimme? Elä muodosta liian isoja ennakko-odotusksia, varsinkaan suosikkikirjailijan kohdalla, koska pettymyksen aiheuttama tiputus voi sattua liiaksi omaan nilkkaan. Jottei tämä menisi nyt ihan pelkäksi mollaamiseksi, niin uskokaa tai älkää, minulla oli pari suosikki novellia. Kino ja Rakastunut Samsa olivat tarinoita, jotka luin ajatuksen kanssa ja innolla.

Murakamin suomennetuista kirjoista minulla on vielä lukematta Rajasta etelään, auringosta länteen, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Syksyllä ilmestyy uusi Komtuurin surma, jota tietenkin odotan valtavan innokkaasti. Suosikkejani Murakamin tuotannosta on upea Kafka rannalla,  huikea 1Q84 1-3 sekä omaperäinen Maailman loppu ja Ihmemaa. 

Annan kirjalle arvosanaksi 2 / 5 pistettä! Osallistun kirjalla Helmet -lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan novellikokoelmasta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: Onna no inai otokotachi (2014)
Sivuja: 276
Suomentanut: Juha Mylläri

Mistä minulle: Kirjasto

tiistai 15. toukokuuta 2018

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

"Voiko kirjoja rakastaa liikaa?

Viehättävä aikuisten satu miehestä joka rakastaa kirjoja.

Joka aamu kello 6:27 mies nimeltä Guylain nousee junaan, ottaa laukustaan irrallisia sivuja ja alkaa lukea ääneen. Hän on töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa: makulointikone on kuin peto, joka armotta ahmii myymättä jääneet kirjat kitaansa, ja Guylainille jää vain irtolehtiä. Ujolla Guylainilla on junassa faninsa ja työpaikalla kirjallisuuden vaurioittamat ystävänsä, mutta junasta löytynyt päiväkirja muuttaa kaiken: lumoutunut Guylain ryhtyy jäljittämään kirjoittajanaista lähiöiden ostoskeskuksista
."

Yleensä pidän aikuisten saduista, minä takakannessa tätä kuvailtiin, mutta Lukija aamujunassa ei ollut yhtään kirja minun makuuni, eikä liiemmin minusta satukaan. Se ei ollut mieleeni vaikka siinä käsiteltiin kirjoja ja lukemista sekä rakkautta kirjoihin, jonka kyllä jaan päähenkilön kanssa. Tämä oli kuitenkin todella omituinen ja hieman inhottavakin, eikä ainoastaan kirjojen tuhoamisen takia, joka sattui lukutoukan sydämeen. Sen lisäksi jokainen kirjassa esitelty keskeisempi henkilö oli joko ikävä tai omituinen, mikä ei ole omiaan nostamaan tämän oudon kirjan pisteitä. 

Kirja tuntuu käynnistyvän hitaasti ja kaiken muuttava muistitikku löytyykin vasta kirjan loppupuolella. Julien tarina nousi suosikikseni ja hänen päiväkirjamerkinnöissään vilahtavat tätismit olivat mainioita ja osuvia - "vessassa valta on sillä, jolla on paperi".  Harmi vain, Julien osuus kirjassa jää varsin lyhyeksi, olisin halunnut lukea siittä enemmän. Se täytyy kuitenkin kirjan ansioksi sanoa, että loppu on kaunis ja onnistunut, pidin siittä valtavasti.

Minulla on ongelma näiden ranskalaisten kirjojen kanssa. Lähes aina ranskalaisen kirjailijan kirjan jälkeen jälkimaku on omituinen ja hivenen epämiellyttävä. Suhteeni ranskalaiseen kirjallisuuteen on kuin suhteeni punaviiniin - en ole löytänyt hyvää ja miellyttävää, joka sopisi juuri minun makuuni. Haluaisin kovasti tykätä, mutta kokeilut eivät ole tuottaneet vielä positiivista tulosta. 

Onneksi kirja oli lyhyt, 189 sivua taittui varsin sutjakkaasti, muuten tämä olisi saattanut jäädä kesken. Tulipahan nyt kuitenkin luettua. Lukija aamujunassa on pieni välipalakirja, jonka voi nopeasti ahmaista vaikka työmatkalla junassa.

Annan kirjalle 2 / 5 pistettä! Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jossa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Le Liseur du 6h27 (2014)
Sivuja: 189
Suomentanut: Kira Poutanen

Mistä minulle: E-kirja Storytelistä

lauantai 12. toukokuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

"Morrigan Korppi on kirottu. Koska hän on syntynyt ehtoona, ajan viimeisenä päivänä, häntä syytetään kaikista onnettomuuksista, sattuivat ne kenelle tahansa. Mutta mikä pahinta, hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Kun Morrigan odottaa kohtaloaan, merkillinen mies nimeltä Jupiter Pohjoinen astuu hänen elämäänsä ratsastaen jättimäisellä mekaanisella hämähäkillä. Mustien savupetojen ja varjo-olentojen jahdatessa heitä Jupiter kiidättää Morriganin turvaan taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.

Jupiter on valinnut Morriganin Nevermoorin Meineikkaan Seuran kokelaaksi. Saadakseen paikan Morriganin on kilpailtava neljässä huippuvaikeassa koetuksessa. Kaikilla ehdokkailla on jokin erityiskyky, mutta Morrigan ei itsestään sellaista löydä. Hänen on keksittävä keino suoriutua koetuksista - tai hänen pitää jättää Nevermoor."

Jessica Townsendin esikoisromaani Nevermoor - Morriganin koetukset aloittaa Morriganin elämästä kertovan fantasiasarja, joka on suunnattu nuorille. Sitä on verrattu Harry Potteriin ja on saanut aikaan melkoisen pyörteen ympärilleen. Kirjasta on myyty käännösoikeudet useisiin maihin ja Twentieth Century Fox on ostanut kirjan elokuvaoikeudet, kirja on lumonnut useita lukijoita ympäri maailman. Kiistatta kirja muistuttaakin Harry Pottereita todella paljon, vaikka päähenkilönä onkin tyttö. Uskoisin kirjailijan ammentaneen inspiraatiotaan tuosta omanaikansa fantasiailmiöstä, sillä alkuasetelmat kummassakin kirjassa on silmiinpistävän samanlaiset. Ajottain kuitenkin tuntui, että kirjailija on hyväksikäyttänyt liikaa Pottereita, eikä keksinyt omaa uniikkia tarinaa.. Onneksi loppuakohden Morriganin tarina muotoutuu enemmän omannäköisekseen, eikä jatka kehnona Potter jäljennöksenä.

Minun silmissäni tämä ei millään muotoa yllä Pottereiden tasolle, jotka ovat lumoavuudessaan omaa luokkaansa ja uppoavat aikuiseenkin makuun. Ei tämäkään huono ollut, mutta jos tätä lähtee lukemaan sillä mielin, että se on täydellinen Potter-faneille, niinkuin takakansi lupaa, saattaa hieman pettyä niinkuin minulle kävi. Pidin kyllä valtavasti kirjan maailmasta ja päähenkilö Morriganista. Tarina imaisi mukaansa ja taitava sanankäyttö sekä Kapari-Jatan loistava suomennos saivat minut viihtymään kirjan parissa. Kuitenkaan en voisi sanoa, että tämä oli kuin hieman keskivertoa parempi lukukokemus nuorten fantasian saralla. Olen melkeinpä varma, että 11-13-vuotiaaseen minuun tämä olisi tehnyt suuremman vaikutuksen kuin mitä se teki minuun nyt. Suosittelen tätä kuitenkin lämpimästi jos kaipaa nuorille suunnaatua seikkailua, jossa on satujen lumoa. Kunhan ei odota saavansa käsiinsä uutta Potter -ilmiötä. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan tarina etenee ja mihin suuntaan Morrigan kehittyy sarjan edetessä. Kirjasarjasta on puhuttu tulevan yhdeksän kirja mittainen, joten uusien seikkailuiden loppumista Nevermoorissa ei tarvitse pelätä vielä hetkeen. Aion jatkaa sarjan parissa ja kun lapseni kasvavat tarpeeksi, haluan muistaa tämän kirjan nimen, kun pääsen suosittelemaa heille lukemista.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jossa on lohikäärme. Osallistun kirjalla myös Ajattomia satuja ja tarinoita 3 -haasteeseen.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow
Sivuja: 366
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 7. toukokuuta 2018

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

"Puola 1991. Arvostettu viulisti päättää jäädä seuraamaan paikallisen orkesterin konserttia oman esiintymisensä jälkeen. Hänen huomionsa kiinnittyy erityisesti sooloviuluun, jonka sointi on täyteläisen samettinen. Ja surusilmäiseen vanhempaan naisviulistiin, joka soittaa äärimmäisen puhtaasti eläytyen musiikkiin koko sielustaan. Instrumentti alkaa kiehtoa häntä suunnattomasti, ja hän onnistuukin tapaamaan viulua soittaneen naisen, Reginan. He ystävystyvät, ja lopulta Regina kertoo uudelle ystävälleen soittimen karmaisevan tarinan.
Saksa 1944. Puolalainen viuluntekijä Daniel on puusepän taitojensa vuoksi keskitysleirillä paremmassa asemassa kuin moni muu, vaikkei hänenkään tilanteessaan ole kehumista. Sattuman kautta Daniel määrätään rakentamaan viulu korkea-arvoiselle natsiupseerille. Palkkiona on hänen henkensä, epäonnistumisesta olisi seurauksena kuolema."

Maria Àngels Angladaa (1930-1999) pidetään yhtenä Katalonian merkittävimpinä kirjailijoina ja Auschwitzin viulu on hänen ensimmäinen suomennettu teos. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1994 ja on noussut klassikkokirjaksi Kataloniassa. Kirja palkittiin ilmestymisvuonnaan parhaana katalaaninkielisenä teoksena. Onneksi tämä pieni suuri kirja suomennettiin viimein, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Auschwitzin viulu on mieleenpainuva kertomus Danielista, viuluntekijästä, joka joutuu mukaan ikävään vedonlyöntiin. Hänen on rakennettava viulu Auschwitzissä työskentelevälle komendantille ja vedonlyönnin hintana on Danielin henki.

Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon, olen itsekin lukenut useamman kirjan, jotka sijoittuvat Auschwitziin. Viimeisimpänä Affinity Konarin Elävien kirjan, joka oli myös vaikuttava teos. Vaikka Auschwitzin viulu ei sivumäärällä komeile, teki tämä silti lähtemättömän vaikutuksen. Tarina on kerrottu niukasti, mutta se kertoo silti paljon. Tunnelma on ainutlaatuinen, se herättää Danielin tarinan henkiin kauniisti vaikka tapahtumapaikka on niinkin puistattava kuin keskitysleiri. Lukija seuraa nälkiintyneen ja murtuneen viuluntekijän puurtamista viulun parissa lumoutuneena, jännittäen ehtiikö viulu valmistua ajoissa. Samalla raotetaan Danielin menneisyyttä, kun hän palaa muistoissa menneeseen sekä miehen tunteita, jotka Anglada maalaa esille koskettavasti. Tehokeinona on käytetty myös otteita SS:n tilastoista, jotka osoittavat keskistyleirin järjestelmällisen tuhoamisen tehokkuutta sekä laajuutta.

Olisin viipynyt tämän kirjan parissa mieluusti pidempäänkin. Holokausti tarinat ovat aina riipaisevia, varsinkin kun fiktiivisten tarinoidenkin takana on usein aitoja ihmiskohtaloita. Faktaa tai fiktiota, Auschwitzin viulu on realistisentuntuinen tarina  Kunnioitusta herättävää tässä nimenomaisessa teoksessa on se, että näin pieneen kirjaan on saatu mahtumaan koruttomasti kerrottuna valtavan puhutteleva ja mieleenpainuva tarina. 

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jonka nimessä on jokin paikka. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: El violí d'Auschwitz (1994)
Suomentanut: Satu Ekman

Mistä minulle: E-kirja Storytelistä

torstai 3. toukokuuta 2018

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

"Kaarna saa puhelun hoivakodista. Äiti tekee kuolemaa, on tultava pian. Puhelu aloittaa odottamattomien tapahtumien sarjan, joka tuhoaa Kaarnan, Marrasvirran kaupunkisuunnittelijan, tarkasti rakennetun päiväohjelman ja mullistaa lopulta hänen koko elämänsä – niin tulevaisuuden kuin menneisyydenkin. 

Marrasvirran kaupunki juhlii vuotuista syysfestivaaliaan, ja ihmiset tungeksivat kaduilla, kujilla ja usvan peittämässä puutarhassa. Vastahakoisen Kaarnan on ryhdyttävä selvittämään äitinsä salaisuuksia. Mitä kaikkea Kaarnan äiti, kansainvälisen uran tehnyt psykoterapeutti, voisi paljastaa, jos dementian sumuverho väistyisi hetkeksi? Mitä muisti ylipäätään valikoi säilytettäväksi ja voiko lapsuuden auvoon palata – edes muistoissaan?

Yhteen päivään ajoittuva Väärän kissan päivä pohtii muistamisen ja unohtamisen rajoja: onko elämämme omamme vai olemmeko vain muistojemme summa?"

Se kun luet paljon, olet lukenut jo niin monenlaisia tarinoita, kulkenut mukana monia mielikuvituksellisia seikkailuita, huokaillut traagisten rakkaustarinoiden äärellä, selvittänyt brutaaleja murhia, ratsastanut lohikäärmeellä valloittamaan vieraita maita, lumoutunut kirjailijan aistikkaasta kirjoitustyylistä sekä kieppunut niin monien juonikuvioiden vietävänä, että sykähdyttävien ja tajunnan räjäyttävien kirjojen löytäminen on yhä harvemmassa. Olet nähnyt, kokenut ja lukenut jo niin paljon, että pitää olla jotain todella omaperäistä, että kirja saa aikaan sellaisen latauksen sisimässä, että sielussa pärähtää. Väärän kissan päivä oli minulle sellainen teos, että vieläkin kutkuttaa. Voisin vain hehkuttaa sekä laulaa ylistyslauluja tälle Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanille. Hieman varauksella aloin tätä lukemaan, tiesin että Jääskeläinen kirjoittaa hyvin omalaatuisia tarinoita, joiden aiheet ovat aina puhuttavia, mutta maailmat varsin vinksahtaneita. Olen aikaisemmin lukenut Harjukaupungin salakäytävät sekä Sielut kulkevat sateessa, kumpikin on jättänyt jälkeen monenkirjavia tunteita, mutta myös vahvat lukujäljet mieleeni. Siirsin tätä kirjaa aina alemmaksi lukupinossa, koska kirjaan tarttuminen hieman pelotti, mutta lopulta päätin antaa kirjalle mahdollisuuden ja sain kokea suuremmoisen lukuelämyksen. 

Tämän kirjan haluan omaan hyllyyni, koska tämä pitää kokea vielä uudelleen. En voi olla ollenkaan varma, että ensimmäinen tulkintani tarinasta ja sen tapahtumista on oikea. Unen, muistojen ja todellisuuden rajapinta on niin ohut, että on vaikea sanoa onko joku tapahtuma ollutkin unta tai väärän kissan aikaan saama vääristynyt muisto. Kerran kirjan lukeneena ymmärtään kissojen symboliikan, joten toisella lukukerralla tapahtumat saattavat avautua uudella tavalla. Väärän kissan päivä toi mieleeni hieman Liisan seikkailut Ihmemaassa, paitsi että Liisa onkin keski-ikää kolkutteleva Kaarna, Marrasvirran kaupungin kaupunkisuunnittelija. Kelloa pitelevä kani, jota ajetaan takaa on Kaarnan äiti Alice, joka uuden kokeilussa olevan dementian parantavan lääkkeen takia sinkoilee muistojen perässä pitkin kaupunkia. Mutta tik tak, tik tak - kiire on, sillä Alicen aivot ylikuumenevat ellei Kaarna löydä äitiään ajoissa, jotta tämä saisi seuraavan annoksen lääkettä ajoissa. Marrasvirralla juhlittavat karnevaalit luovat kaupunkiin synkeää tunnelmaa ja satuolentoja. Oman lisänsä tuovat vielä kummalliset kissat, joita ei saisi tuijottaa. Kaarna joutuu kummallisiin tilanteisiin seuratessaan äitiään ja joutuu pohtimaan onko hänen oma menneisyytensä valhetta.

Alice ja Kaarnan suhde on keskeisessä roolissa. Heidän äiti-poika suhteensa ei ole ollut aina mutkatonta. Kaarna muistaa kahdenlaisen version äidistään, lempeän ja rakastavan sekä kylmän ja välinpitämättömän. Äiti ja poika ruotivat tapahtumia sekä suhdettaan tarinan edetessä, kun Alice palautuu pikku hiljaa dementian syövereistä. Olisipa oikeasti lääke, vaikkei ihan kirjan lääkkeen kaltainen, joka voisi parantaa dementiasta! Alice oli mielenkiintoinen hahmo, hän muistutti mielestäni Edelleen Alice -kirjan päähenkilöä niin uran kuin muistisairauden puolesta. Hänellä kuitenkin on kyseenalainen menneisyys psykoterapeuttina, jolla on kytköksiä pahamaineiseen Stasiin. Hän nousikin kirjan omalaatuisista hahmoista minun suosikikseni. 

Tämä kirja on jotain joka on itse koettava. En voi sanoa, että olisin törmännyt ennen mihinkään vastaavaan. Annan kirjalle täydet 5 / 5 pistettä! Kirja nousee varmasti parhaimpien tänä vuonna lukemieni kirjojen joukkoon. Osallistun kirjalla myös Helmet -lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jossa on lemmikkieläin

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 342

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

"Sata itsenäisen Suomen vuotta, sata Mielensäpahoittajan tarinaa.

Yksi suuri kertomus. Kansakunta loikkasi suolta sushibaariin hetkessä eikä haittaa, vaikka toinen saapas on suossa yhä.

Mielensäpahoittajan silmin näemme maatalousvaltaisen ja kännykkävaltaisen Suomen, miesvaltaisen ja naisvaltaisen, ainakin kohtalaisen. Suomen, jonka kivuliaassa syntymässä jääkärit hiihtivät Saksaan ja nykyisyydessä pakolaiset kävelivät Suomeen. Molempien kestävyyttä Mielensäpahoittaja arvostaa suuresti."

Mielensäpahoittajasta, jääräpäisestä ja jurottavasta vanhasta miehestä on muodostunut itselle jo rakas hahmo. Tuosta Sysi-Suomessa asuvasta ukosta ei vain voi olla pitämättä. Hieman epäilin jo Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja kirjan kohdalla jaksaako tämä idea enään kantaa, mutta tästä teoksesta pidin. Ei se silti jaksa enään naurattaa samalla tavalla kuin ensimmäinen tai toinen kirja, vaikka Mielensäpahoittajan suorat mielipiteet saavat hymyn ajoittain nousemaan huulille. 

Sata vuotiaan Suomen kunniaksi kirjassa on tarina jokaiselle vuodelle. Osa tarinoista liittyy suoraan Mielensäpahoittajan elämään ja avaakin lukijalle hänen elämäntarinansa. Osa tarinoista on taas mielipiteitä Mielensäpahoittajalle tärkeistä asioista, kuten leijonasta Suomen vaakunassa. Kirja paljastaa myös juron kuoren alta Mielensäpahoittajan pehmeän puolen, kun hän kertoo pojantytölleen tarinoitaan elämästään, näiden kahden välillä on lämmin suhde. Kumpikin voi opettaa toisiaan. Lukija pääsee myös kurkistamaan Mielensäpahoittajan lapsuuteen, avioelämään sekä vaimon muistisairauteen. Vaimon muutamat päiväkirjamerkinnätkin ovat päässeet kirjan sivuille avaamaan toisenlaista näkökulmaa.

Jälleen rivien väliin kätkeytyi teräviä huomioita ja purevia kommentteja, hauskoja sanamuunnoksia unohtamatta. Kyrön viljelemä huumori puree minuun ja siksi kai hänen juttunsa jaksaa naurattaa kirjasta toiseen. Tämä oli nopsakkaan luettu hyvänmielen kirja, jonka valitsin lukuun Storytelin valikoimasta ja luin e-kirjana. Unettomien öiden lukemisena tämä ei ollut ehkä paras valinta, sillä nauruntyrskähdykseni havahduttivat välillä mieheni untenmailta ihmettelemään mille oikein hekottelen keskellä yötä. 

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 277

Mistä minulle: Storytel

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Suzanne Collins: Vihan liekit (Nälkäpeli #2)

"Nälkäpeli on ohi, mutta kärsimys ei. Juuri ennen koko maan kattavaa voitonkiertuetta, jolle voittajapari pakotetaan, presidentti Snow tekee epämiellyttävän vierailun Katnissin kotiin. Hän syyttää tyttöä siitä, että hänen käytöksensä pelissä yllyttää ihmisiä kapimaan. Lisäksi hän on saanut vihiä, että Katnissin ja Peetan suhde olikin tekaistu! Voiko heidän kihlautumisensa yleisön edessä vielä pelastaa tilanteen?"

Kun tartuin tähän Nälkäpeli -sarjan toiseen osaan, en malttanut  millään lopettaa lukemista. Minun oli ahmaista kirja lähes yhdeltä istumalta.  Onneksi myös Vihan liekit on niin sujuvasti kirjoitettu, että yli 400 sivua meni vain yhdessä hujauksessa, kuten myös sarjan ensimmäisen osan kanssa kävi. Sivujen kääntymistä ei ehdi edes miettimään, sillä kirja tempaisee tapahtumiinsa ensimmäiseltä sivulta lähtien ja takakansi on edessä nopeammin kuin osaisi edes olettaa. 

Pidin tästä jopa enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Osittain varmaan siksi, että kirjan henkilöt olivat tuttuja jo ensimmäisestä kirjasta ja heihin oli ehtinyt kiintymään. Kun Katniss ja Peeta joutuvat uudestaan areenalle kisaamaan hengestään kapinan siemenen kytiessä Capitolia vastaan, tuntuvat ystäviemme koitokset entistä hurjemmilta. Sävy on jopa synkempi kuin ensimmäisessä osassa,  nälkäpeli itsessään on jo raaka, mutta myös kirjassa esitetty yhteiskunta on kaikessa epäreiluudessaan surullinen sekä vihastuttava. Ensimmäiseen osaan verrattuna Vihan liekeissä painopiste siirtyy nälkäpelistä enemmän politiikkaan sekä kytevään kapinaan, jonka Katniss on sysäsnnyt tietämättään liikkeelle. Minäkin löysin itsestäni kapinahengen, sillä Capitolin valta on niin sikaimaista typerine sääntöineen, joten kyllä se joutaisikin kaatua. Ensimmäisestä osasta tuttu matkijanärhi symboli nousee kapinan logoksi ja Katniss sen keulakuvaksi, mutta kaikki tapahtuu osaksi Katnisin tietämättä. Hän on sysännyt liikkelle jotain, johon ei pysty itse vaikuttamaan, mutta sillä on valtaisat vaikutukset koko ympäröivään yhteiskuntaan. Kirja loppuu niin jännittävästi, että kolmanteen osaan on tartuttava piakoin, on pakko saada tietää mitä tapahtuu.

Heti luettuani  oli pakko katsoa myös kirjasta tehty elokuva. Pidän niin valtavasti tästä sarjasta, sen maailmasta sekä kirjan henkilöistä. Elokuva oli aivan hyvä, mutta ei se kirjaversiota voita! Tämä nuorille aikuisille suunnattua dystopia sarja on viihteellisyydessään ja juonirakentelussaan juuri sellainen, joka saa minut hihkumaan lukemisen ilosta. Osallistun tällä kirjalla YA-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan sarjan jatko-osasta.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Alkuteos: Catching Fire (2009)
Sivuja: 412
Suomentanut:  Helene Bützow 

Mistä minulle: Olen ostanut tämän muistaakseni Citymarketin alelaarista.