torstai 1. syyskuuta 2016

Alice Hoffman: Noitasisaret

" Pienet orpotytöt Sally ja Gillian asuvat vanhassa, ränsistyneessä talossa yhdessä vanhojen, taikuutta harjoittavien tätiensä kanssa. Koko heidän lapsuuttaan varjostaa yliluonnollinen, kummajaismainen ilmapiiri, jota he molemmat lähtevät pakoon – toinen yksinkertaisesti karkaamalla ja toinen avioliiton kautta. Pako on kuitenkin tuhoontuomittu. Jokin salaperäinen voima saattaa Sallyn ja Gillianin vielä kerran yhteen, nyt aikuisina naisina, ja heidän on kutsuttava vanhat tätinsä apuun karkoittaakseen yllään leijuvan kirouksen."

Tartuin tähän kirjaan puhtaasti nimen takia. Kaikki noitajutut ovat aina jollain oudolla tapaa kiehtoneet minua. Jo pienenä valitsin mielelläni satuja, joissa vilisi noitia. Harry Potter kuuluu suosikkeihini, sehän on sanomatta selvää. Mutta aikuisten kirjallisuudessa en ole vielä törmännyt kovin moneen oikeasti tosi hyvään noita kirjaan. Tai ainakaan en saa nyt mieleen yhtäkään. Ei siis tämäkään ollut onnistunut noita tarina.
Lähes koko kirjan ajan odotin milloin kirja alkaa kunnolla. Juoni ei saanut missään vaiheessa kunnolla tuulta purjeisiin. Aineksia oli vaikka ja mihin, mutta kirjailija ei ollut osannut hyödyntää niitä. Siksi lukukokemus tuntui melko puuduttavalta ja jopa tylsältä. Sain kaupan päälle melkoisen lukujumin ja mietin miksi edes vaivauduin lukemaan loppuun asti? Suomennoksesta en viitsi edes puhua.

Tämä oli enemmän maagista realismia. Odotin enemmän maagista latausta, maagisuuden hyödyntämistä. Oikeastaan magiasta ei kirjassa ottanut edes suoraan selkoa. Alkuperäinen nimi Practical macig kuvaa paremmin kirjaa kuin suomennettu nimi Noitasisaret. Mukaan oli heitetty hieman kauhunelementtejäkin, mutta lähinnä yritys sai pyörittelemään silmiä. Enemmän kirja oli kuvaus sisarusten välisistä suhteista ja kuinka he tapatumien keskellä kasvavat ja lähentyvät. Gillian on raivostuttavan huoleton nainen, joka on elänyt melkoista hunsvontin elämää. Sally on taas järkevä nainen, joka toimii harkitusti ja rakastaa tyttäriään ylikaiken. Sally on oikeastaan ärsyttävän tunnollinen ja jopa takertunut tyttäriinsä. 

Tämä oli puuduttava ja tylsä. Myöhemmin ilmestynyt Punainen puutarha on lukukokemuksena paljon parempi. Tämä on kirjallisuutta, jota pidän huonona. Mutta on tässä se puoli, kun näitä sysihuonoja kirjoja lukee, niin osaa arvostaa laadukasta kirjallisuutta. Kirjaan pohjautuva elokuva versio Lumotut sisaret on parempi. 

Annan kirjalle 1,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 1997
Alkuteos: Practical Macig (1995)
Sivuja: 234
Suomentanut: Arvi Tamminen ja Renne Nikupeteri

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 30. elokuuta 2016

Kati Hiekkapelto: Kolibri

"Jugoslavian unkarilainen Anna Fekete aloittaa rikostutkijana pohjoissuomalaisessa merenrantakaupungissa. Nuori maahanmuuttaja on täysin suomalaistunut, mutta kokee itsensä muukalaiseksi, ehkä eniten itselleen. Asiaa ei helpota että hän saa työparikseen keski-ikäisen Eskon, joka ei vaivaudu peittelemään rasistisia ennakkoluulojaan.

Annan työ rikostutkijana ehtii tuskin alkaa, kun hän joutuu keskelle koko maata kuohuttavaa murhatutkintaa. Lenkkipolulla surmatun nuoren naisen hallusta löytyy atsteekkijumalaa esittävä riipus, ja pian tapahtuu toinen samanlainen murha. Merkit viittaavat sarjamurhaajaan. Saako Anna Kolibrin kiinni ennen kuin uhreja tulee lisää?

Päänvaivaa tuottaa myös kurdityttö Dijar. Tyttö on ottanut yhteyttä poliisiin kunniaväkivallan pelossa, mutta pyörtänyt kuulusteluissa puheensa. Tytön vaietessa Annan on etsittävä todisteita muualta."

Tämä oli aivan loistava dekkari. Odotukseni olivat jo valmiiksi korkealla, sillä muistin tätä monen kehuneen. Onneksi tämä kirja onnistui lunastamaan odotukseni ja osottautui erittäin onnistuneeksi teokseksi. Anna Fekete oli ihailtavan inhimillinen henkilöhahmo ja kaiken lisäksi vielä maahanmuuttaja taustainen nainen. Muutenkin Hiekkapelto on kuvannut kirjassaan maahanmuuttajuutta monesta näkökulmasta. Anna on suomalaistunut, työssä käyvä ja veroja maksava maahanmuuttaja, joka pitää entistä kotimaataan kotinaan siin missä Suomea. Dijarin tapaus todistaa, että aina pako kotimaasta ei ole kaikille pelastus, kulttuuri istuu lujassa, eikä olla valmiita luopumaan periaatteista. Sitten on vielä Annan veli ja jugomafia.
Juoni oli mielenkiintoinen, enkä olisi osannut arvata murhaajaa. Poliisintyön kuvaus oli uskottavaa paperitöineen päivineen. Missään kohdassa ei sorruttu tallaamaan paikallaan, vaan juoni eteni koko ajan sopivassa tahdissa eteenpäin ja tarjosi lukijalle juonenkäänteitä alusta loppuun. Pääjuonen lisäksi seurataan Dijarin tapausta, joku myös lähettää Annalle ja hänen työkaverilleen häritseviä tekstiviestejä. Lukija ei siis tosiaankaan pääse kyllästymään missään kohtaa. Myös Annan yksityiselämä ja menneisyys tarjosi jo koukkuja sen verran, että mielenkiinto kohdistuu jo sarja seuraavaan osaan. Miten ihanaa, että jatkoa tälle sarjalle on saatavilla. Koukuttava kirja kerrassaan ja bonuksena vielä, että kirja oli helppolukuinen

Enpä löydä kirjasta mitään moitittavaa, vaikka Annan työpari Esko on aluksi aivan raivostuttava. Niin ärsyttävä, että se sai kiristelemään hampaita, oikea törppöjen törppö. Kirjan edetessä en kuitenkaan inhonnut häntä enään ihan niin paljon. 

Suosittelen lukemaan, esikoisteokseksi huikea dekkari ja nousee kotimaisten genren kirjailijoiden lempparilistalle. Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 376

Mistä minulle:  Kirjastosta

lauantai 20. elokuuta 2016

Unpopular Bookish Opinions -haaste

Sain Neverendingly -blogin Miralta tämmöisen kivan haasteen. Yritän vastata parhaani mukaan. :)

Säännöt ovat seuraavat:
- Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi
- Vastaa kysymyksiin
- Lähetä vähintään 3:lle, joiden blogit linkität postaukseen
- Ilmoita heille ja linkitä oma postauksesi heille, jotta hekin tietävät mitä tehdä

Kysymykset:
1. Kirja / Kirjasarja, josta muut pitävät mutta sinä et?
2. Kirja / Kirjasarja, josta sinä pidät, mutta muut eivät?
3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä / josta haluaisit, muttet vain pysty?
5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
6. Kirjailija josta monet pitävät mutta sinä et?
7. Suosittu sarja jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?

Vastaukset:

1. Tämä on helppo. Heidi Köngäksen Dora, Dora. Moni sitä niin kovasti kehui, useampaan tehnyt vaikutuksen. Ja minä todella halusin tykätä tästä kirjasta, mutta lukukokemus jäi valjuksi ja kirja oli mielestäni tylsä.

2. Tämä on jo hieman vaikeampi. Mutta muistan tämän, että Gillian Flynnin Kiltti tyttö oli minulle lähes tajunnanräjäyttävä lukukokemus, mutta törmäsin paljon ei niin ihatuneisiin blogikirjoituksiin kirjasta. 

3. En saa mieleen yhtään kolmiodraamaa, jossa päähenkilö olisi päätynyt yhteen väärän tyypin kanssa. Aina kolmiodraamat ovat päättyneet niinkuin toivon tai sitten muistissani on toivomisen varaa.

4. Chick Lit! Hyvin hyvin hyvin harva tämän genren kirja enään uppoaa. Vaikka teoriassa nämähän olisivat juuri oivallista välipalakirjallisuutta, mutta tuntuu että kaikki on jo niin nähty. Oli kausi, teininä, kun luin vain chick littiä, joten sain kai silloin yliannostuksen. 

5. Amelia Sedley. Miten ärsyttävä!

6. Terry Pratchett, ei vaan iske. Ei sitten yhtään. 

7. Anne Holtin kumpikaan dekkarisarja ei vain kiinnosta sitten yhtään. 

8. Tää on helppo, Tuulen viemää elokuva on niin iki-ihana, että tiiliskivestä käyvä kirja jäi heittämällä kakkoseksi. 

Minä en keksi yhtään blogia, missä tämä ei olisi jo ollut. Mutta jos joku haluaa tehdä, niin vapaasti vain. Jätän tämmöisen avoimen haasteen. :)

tiistai 16. elokuuta 2016

Kulttuuriviipaleita

Irene Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogista haastoi minut kertomaan kulttuurista. En pidä itseäni mitenkään kultturellina ihmisenä, mutta kulttuuria ne tv-sarjat, kirjat, musiikki ja elokuvat on, jotka kuuluvat elämääni. Irenen jalan jäljissä pohdin viimeisempiä kulttuurikokemuksiani.

Viimeisimmät tv-sarjat:

1. Gilmoren tytöt


Tämä ihana, ihana, ihana sarja oli tullut Netflixiin. Rakastan tätä sarjaa ja sen tunnelmaa. Lorelain ja Roryn äiti-tytär-suhde on ainutlaatuinen. Sarjan dialogit ovat onnistuneita ja nokkelan viihdyttäviä. Kadehdin myös kuinka Gilmoren tytöt syövät järkyttävän epäterveellisesti ja ovat silti mitä laihimpia. Jotenkin kummasti sarjan katsominen on saanu minut juomaan enemmän kahvia. Asialla ei varmaan ole tekemistä, että Lorelai elää lähinnä kahvilla.

2. Under the Dome


Katsoin ne kaikki kaksi tuotantokautta, jotka olivat Netflixissä. Enempää siellä ei ole, mutta monet ovat sanoneet, että  kaksi ensimmäistä kautta ovat hyviä, mutta seuraavat muuttuvat huonoiksi. Ehkä en siis sure sitä, että seuraavia kausia ei ole saatavilla. Jäi vain kutkuttamaan pääsivätkö kaupunkilaiset pois kuvusta vai ei?

Viimeisimmät elokuvat:

1. Tuulen viemää


 Yksi ikiaikaisempia suosikki elokuviani, jota aloin katsomaan uudestaan pakottaen mieheni katsomaan myös. Kuuluuhan tämä elokuva nyt vähintään yleissivistykseen. Tämä on ihana, monin verroin parempi kuin nykyiset Hollywood elokuvat. 

2. Macig Mike Xxl

Tässä nyt nähdään tämä minun kultturellisuus, mutta Channing Tatum. Elokuva ei kyllä ole mikään järjin hyvä, mutta Channing Tatum.


Viimeisimmät kirjat: 

1. Kati Hiekkapelto - Kolibri




Luin tämän dekkarin viimeisimpänä ja tämä oli todella hyvä. Lisää tämmöistä kiitos! Tämä auttoi lukujumiin, kunnes aloin lukemaan tällä hetkellä kesken olevaa kirjaa ja tuntuu että en jaksa millään lukea.


2. William Makepeace Thackeray - Turhuuden turuilla



Tässä syy vuoden pahimpaan lukujumiin. Jaksoin puoliväliin asti lampata jokaisen sivun läpi, loppuun luin harppoen ja toivoen että kirja loppuu joskus. Taidan katsoa tämän joskus mielummin elokuvana. Luin tämän kirjan klassikkohaasteeseen. Kirja on lojunut hyllyssäni useamman vuoden lukemattomana ja ajattelin kokeilla. En tykännyt, oli kuinka klassikko tahansa. 

Viimeisimmät kappaleet:


Nämä kuuluvat tämän hetken suosikki kappaleisiin ja soi usein meillä.

Minun kulttuuriviipaleisiin ei kuulu konsertteja, ellei lasketa viime kuussa, kun kävimme lastenlaulu tapahtuma Rondelissa tai kun kävimme kävelemässä festarialueen kupeessa ja kuuntelemassa. Eikä kyllä teatteria myöskään, olen viimeksi käynyt teatterissa lukioikäisenä, enkä edes muista mikä piti käydä katsomassa. Elokuvissa olen käynyt viimeksi joulukuussa katsomassa Star Warsia. Runoja en lue, ne ei iske sitten yhtään. 

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Marco Malvaldi: Kolmen kortin temppu

"Tarkkavaistoinen mutta mukavuudenhaluinen baarinpitäjä Massimo haluaisi vain viettää täydellisen päivän rannalla, mutta kylän komisario sinnikkäistä vaatimuksista hän joutuu selvittämään japanilaisen professorin murhaa. Juttu vaikuttaa helpolta, sillä vihjeen mukaan professorin tietokoneella on jotakin, mikä paljastaa syyllisen. Mutta koneen sisältöpä ei vastaakkaan Massimon odotuksia."

Luin tämän kirjan lukumaratonilla ja sain todeta kirjan olevan nopeaa luettavaa. Aivan mukiin menevä viihteellinen dekkari, jonka parissa vierähti aika mukavasti. Oikein oivallista maratoni luettavaa tai vaikka rantalukemiseksi.

Kirja on hauska, Bar Lumen kalustoon kuuluva senioripoppoo on lystikästä porukkaa, joka odottaa nälkäisenä uusimpia juoruja kantapöydässään, jossa on baarin ainoa langaton internetyhteys. Massimo on myös äkeydessään ihanan rehellinen hahmo, ja hänen sarkasminsa puree. Varsinkin erään skootterin penkkiin jätetty viesti sai minut nauramaan ääneen. Täytyy sanoa, että moni kirja ei siihen pysty, että nauraa oikeasti ääneen, sen sijaan että ajattelee vain mielessään että hahahah.

Kirjassa siis tapahtuu murha, jota Massimo selvittää. Murha sekä sen selvittely eivät ole kuitenkaan pääosassa kirjassa. Murhaan ei liity mitään dramaattista, ja sen selvittämiseen vielä vähemmän. Juoni ei siis ole tässäkään kirjassa mitenkään haastava, joka juuri tekee lukemisesta nopeaa ja helppoa. Pinetan kylän arki sen tapahtumineen oli yhtä suuressa osassa kirjan muiden tapahtumien kanssa ja huumori tuo sopivan säväyksen, niin että lukemisessa pysyy hyvä mieli yllä koko ajan. Pidän valtavasti italialaisuudesta, joka on vahvana elementtinä ja kantavana voimana tämän sarjan kirjoissa. Tämä on siis Bar Lumen murhat osa 2. Ensimmäinen osa oli Viiden korttipeli, jonka luin toissa talvena. Kolmatta osaa odotellessa siis, tämän sarjan parissa kyllä viihtyy.

En voi muutakuin suositella tätä ja edellistä osaakin, jos se on vielä lukematta. Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo:Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Il gioco delle tre carte (2008)
Suomentanut: Inkeri Koskinen
Sivuja: 283

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 9. elokuuta 2016

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

"Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

Näin ajattelee pieni Mataleena tarpoessaan uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Ympärillä aukeaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen, yltäkylläinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet ihmisistä eläimiä toisilleen, vaelluksellaan Mataleena perheineen kohtaa todellisuuden, jollaista on vaikea enää nykypäivänä kuvitella.

Samaan aikaan toisaalla tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset omien elämänkysymystensä kanssa. Lääkäri-Teo pohtii ahdistuneena millainen jumala sallii näin suuren katastrofin kohdata ihmiskuntaa, senaattorin apulaiskamreeri Lars puolestaan hautaa omat epäilynsä luottamalla sokeasti esimiehensä päätöksiin ja toimiin. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä."

Luin tämän kirjan kesälukumaratonilla, ja kävin läpi ajatuksiani jo maratonin koonnissa. Kirja oli kuitenkin niin järisyttävä lukukokemus, että halusin tehdä siittä vielä postauksen erikseen. Ollikainen on vaikuttavasti kertonut nälkävuosien julmuudesta ja karuudesta. Olosuhteet pakottavat ihmiset lähtemään kerjuu reissuille kylmään ja purevaan pakkaseen, vaikka toivoa selvitytymisestä ei paljon ole, ruoka on vähissä jokaisessa paikassa ja luihin sekä ytimiin puerutuva pakkanen korjaa ihmishenkiä kuin viljaa. Nälkä ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin ja tekee heistä hirviöitä toisilleen. Jokaisessa paikassa ihmisiä vaivaa epätoivo ja synkkyys, onko enään toivoa paremmasta? Tuoko kevät luonnon kuritukseen helpotuksen?

On myös niitä, joita puute ei vaivaa. Ei ainakaan yhtä rankalla kädellä kuin vähempiosaisia. Heidän näkökulmansa katkaisee kurjaa kertomusta Marjasta sekä hänen lastensa matkasta. Marjan tarina oli rankkaa ja koskettavaa luettavaa, mutta Renqvistien osat olivat pieniä hengähdystaukoja kaiken kurjuuden keskellä. Silti ne sai minut lähinnä puremaan hammasta, sillä kaikki kärsimys on heille niin kaukaista. Tulee avuton olo, kun kaiken sen epäreiluuden kohtaa, suututtaa kun toiset istuvat lämpimien keittolautasten ääressä voivotellen kurjuutta samalla irtisanoen palveluskuntaa, kun köyhtä talolliset yrittävät jakaa siittä vähästä mitä heillä on.

Kirja on saanut Blogistania Finlandia, Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon sekä Finlandia ehdokkuuden. Esikoiskirjaksi tämä on huikea. Se että tarina näin porautuu lukijan sielun syvyyksiin, vaikka onkin pieni kirja se tekee suuren vaikutuksen. Lisäksi se on kielellisesti varsin onnistunut myös. Te, jotka tätä ette ole vielä lukeneet, lukekaa ihmeessä. Tämä on kirja, joka kaikkien kannattaisi lukea.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Siltala
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 141

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 6. elokuuta 2016

Hei hei heinäkuu

Heinäkuu oli lämmin kuukausi. Niin lämmin, että kerrostalo asuntomme sisälämpötila muistutti jo lähinnä saunaa ilman kiuasta. Niin lämmin ettei vauva nukkunut kunnolla, minusta puhumattakaan. Niin lämmin, että toivon jo helteiden loppuvan. Mutta heinäkuu oli silti ihana kuukausi, tapahtumarikas ainakin.

Heinäkuun alussa juhlittiin kuopuksen ristiäisiä. Tarjottavat oli oikea menestys ja kaikki meni kuin kuumille kiville. Tarjolla oli Daim-vadelma täytekakkua, mansikka-pensasmustikka kääretorttu, banaanikakkua sekä savulohipiirakkaa. Tilaisuus oli onnistunut, mitä nyt pikku neiti huusi hiestä märkänä lopputilaisuuden ja sylikummi tiennyt miten päin huutavaa nyyttiä pitäisi. Tilaisuus saatiin vietyä loppuu, neiti kauniin nimensä ja hiostavan kastemekon pois päältä. Sitten hän olikin yhtä aurinkoa. Mutta kuuma siis oli, enemmän ja vähemmän kaikilla. Kirjallisesti ajateltuna heinäkuun alku meni reseptikirjojen parissa.

Kävimme myös lasten kanssa vähän siellä sun täällä. Pitihän sitä olla pihalla, kun ilmat sen salli. Pyörittiin leikkikentillä, käytiin liikennepuistossa ajamassa ajokortti esikoiselle ja nyt hän luulee, että voi ajaa autolla, vaikka kortti koskee vain polkuautoja. Tivoli saapui myös kaupunkiin ja kävimme yhden päivän pyörimässä laitteissa. Minulla tuli pahaolo jo heppakarusellissa ja tajusin olevani liian vanha tivoliin, siinä missä muutama vuosi sitten jonotin yhä uudestaan ja uudestaan niihin kaikista hurjimpiin laitteisiin. Kävimme myös eläinpuistossa katselemassa eläimiä ja jouduimme kaatosateen uhriksi.  Lisäksi olemme kävelleet kilometrejä Pokemon Go:ta pelaten. Mikä mahtava syy lähteä lenkille tai pyöräilemään. Tämä peli osuu itsellä niin nostalgiasuoneen, olin lapsena Pokemon -fani ja keräsin kaikki mahdolliset kortit, joita vaihdeltiin kulmakunnan lasten kanssa. Olen kerännyt jo lähemmäs 60 erilaista Pokemonia ja jahti jatkuu vaan. Minusta idea on mahtava tapa saada liikkelle nekin, jotka normaalisti eivät lenkille vaivaudu. Näin pienessä kaupungissa kuin kotipaikkakuntani onkin, pokestopeilla on porukkaa laidasta laitaan ikään katsomatta. Ja se, että jotkut laukkoo autojen alle ja kielletyille alueille pelin takia, on kyllä ihan sen ihmisen itsensä tyhmyyttä. Puhelin värisee, kun pokemon on lähellä, ruutua ei tarvitse siis vahdata intensiivisesti koko ajan, välillä vilkaiseminen riittää. Lisäksi pokemonien perään ei tarvitse hyppiä autotielle, ne saa napattua kauempaakin. Järki käteen liikenteessä!

Mutta sitten kirjallisempiin aiheisiin. Heinäkuussa tyhjensin kirjaston, josta teinkin kirjoituksen jo aikaisemmin. Se olikin vallan mainio kirjastoreissu ja vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen mitä kaikkia herkkuja tuolla, jotka odottaa lukemista. Lisäksi osallistuin elämäni ensimmäiseen lukumaratoniin ja se vasta hauskaa olikin. Toki vauvan kanssa keskeytyksiä tuli tietenkin, äitinä ei voi hautautua lukupesään lukemaan vuorokaudeksi, mutta sain luettua kuitenkin monta sataa sivua ja olen loppujen lopuksi tyytyväinen saavutukseen. Kokosin lukumaratonin tunnelmia myös jo erillisessä postauksessa. Suoritin myös klassikkohaasteen ja haastekirjan parissa on mennyt yli puolet heinäkuusta. Luin Turhuuden turuilla ja se on melkoin järkäle, mutta myös erittäin työlästä luettavaa. Kaiken kaikkiaan sain heinäkuussa luettua viisi kirjaa ja kesken jäi Hilary Mantelin Susipalatsi. Turhuuden turuilla lisäksi luin lukumaratonilla Marco Malvaldin Kolmen kortin tempun, Katja Kallion Tyypit, Aki Ollikaisen Nälkävuoden ja Marjo Niemen Juostumaa.



Ja lopuksi on aivan pakko hehkuttaa, sillä Netflixiin on tullut Gilmoren tytöt. En kestä, maailman parhaimpia sarjoja, jonka dialogit ovat parhautta. Olen katsonut jo kohta kaksi kautta ja monta on vielä katsomatta. Mikä parasta syksyllä tulee vielä uusi kausi, joka kertoo mitä Gilmoren tytöille kuuluu nyt. Olen aivan fiiliksissä! Saa nähdä paljon tässä kuussa malttaa sitten lukea, kun haluttaa vain koko ajan katsoa tätä. En varmaan malta keskittyä kunnolla mihinkään kirjaan ennenkuin kaikki jaksot on katsottuna. Kertoo jotain koukuttumiseni laadusta. 

Mutta oikein mukavaa elokuuta kaikille ja ennenkaikkea lukurikasta. Niin se vaan alkaa kesä olla lopuillaan ja syksy tekee pikku hiljaa tuloaan. Ihanaa kun illat alkavat pimenemään ja viilenemään, ehkä meilläkin pian taas nukutaan kunnolla. :D