sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Doris Lessing: Viides lapsi

"Harriet ja David tietävät välittömästi olevansa luodut toisilleen. Heillä on yhteinen haave tulevaisuudesta: suuri talo täynnä lapsia ja sukulaisia. Asiat sujuvat aivan kuten he ovat suunnitelleetkin – kunnes Harriet alkaa odottaa viidettä lastaan.

Kaikki muuttuu uuden tulokkaan myötä; poika on liian suuri, liian vahva, liian äänekäs ja vihamielinen, eikä hän tyydy samaan kuin aikaisemmat lapset. Pitäisikö Harrietin uhrata yksi muiden hyvinvoinnin vuoksi?"

Tässäpä kirja, joka on jäänyt pyörimään päähäni, kirja joka ei niin vain jätä rauhaan. Sivumäärällisesti Viides lapsi on pieni kirja, vain 160 sivua, mutta kätkee sisäänsä sitäkin enemmän. Kerronta on tiivistä eikä tekstiä ole jaoteltu kappaleisiin, sivut on valeltu tarinalla ääriään myöten. Ja kuinka se onnistuikaan herättämään minussa niin paljon tunteita, niin paljon ajatuksia. En edes tiedä mistä aloittaa...

Aluksi Harrietin ja Davidin elämä vaikuttaa täydelliseltä. He tapaavat ja huomaavat heti olevansa match made in heaven. He haaveilevat isosta talosta, jonka he täyttävät liudalla lapsia ja löytävätkin unelmiensa talon hieman Lontoon ulkopuolelta. Talo on suuri ja kallis, joten ensin tehdään töitä ja maksetaan lainaa, sitten vasta lapset. Harriet tulee kuitenkin saman tien raskaaksi, mutta onneksi Davidilla on varsin varakas isä, joka ottaa asuntolainan hoitaakseen. Voi niitä onnekkaita, jotka syntyvät kultalusikka suussaan. Ensimmäisen lapsen synnyttyä syntyy pian toinen ja kolmaskin, muiden varotteluista huolimatta vielä neljäskin. Kaikki on mallillaan ja Harriet sekä David ovat onnellisia, ajattelevat kyllä jaksavansa. Harrietin äiti on apuna lasten kanssa lähes kellon ympäri, talo täytyy sukulaisista joka kesä ja joulu ja Davidin isä auttaa myös perheen ylläpitokustannuksissa. Kaikki on hyvin vaikka tiukkaa on. Harriet ja David ajattelevat pitävänsä taukoa lasten teosta, mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta Harriet tulee raskaaksi viidennen kerran. Vaikka aiemmat raskaudet ovat olleet jo haastavia, tämä on aivan oma lukunsa. Jo varhaisilta viikoilta lapsi on hyvin aktiivinen kohdusssa ja Harriet kärsii kivuista, kun lapsi taukoamatta pahoinpitelee hänen sisuskalujaan. Kun lapsi, Ben, viimein syntyy, ei mikään ole enään ennallaan. Lapsi on kuin peikko, Neandertalin ihminen ja vaativampi kuin yksikään lapsista. Jo neljän kuukauden iässä Ben kiskoo itsensä väkisin seisomaan, muttahän oppii puhumaan myöhemmin kuin muut ja kärsii selkeistä sosiaalistentaitojen puutteesta. Ben vie kaiken Harrietin huomion, ajan ja energian.

Ensinäkin ihmettelin miten kiittämättömiä ja oman unelmansa sokeuttamia sekä itsekkäitä Harriet ja David olivat. He vain olettivat, että kun me iso talo ja lapset halutaan, niin ne myös saadaan seurauksista viis. Iso talo ei ole halpa - onneksi oli rikas isä. Kun lapsia on paljon, varsinkin lyhyellä aikavälillä synnytettynä, kuluttaa se paljon voimavaroja. Äiti ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen ja kaikille, mutta onneksi oli Harrietin äiti, joka hoiti paljon lapsia, mutta jonka panos huomattiin vasta, kun hän ei ollut auttamassa. Mutta rikas isä, joka auttaa rahallisesti kaikessa ja lapsia hoitava ja kotitaloustöissä tekevä mummo eivät ole itsestään selvyyksiä. Mietin oliko Ben ja hänen syntymänsä karmaa? Vaikka se ei kuitenkaan ole olennaisinta, tuli se auttamatta mieleen. Ben taas oli aivan omanlaisensa tapaus, se lapsi sai inhonväristykset kulkemaan pitkin selkäpiitä. Mikä Ben oli? Kehitysvammainen, menninkäinen vai luolaihminen? Siihen ei kirja anna vastausta, mutta pelottava Ben oli.

Vihasin sitä, kuinka Harriet sulkeutui omaan epäonneensa Benin kohdalla ja hylkäsi muut lapset. Inhosin sitä miten Ben repi perheen rikki ja kuinka muut lapset joutuivat kärsimään tilanteesta. Tunsin vuoroin sääliä ja vuoroin vihaa perheen valintoja kohtaan. Säälin kuitenkin myös Beniä ja sitä miten häneen suhtauduttiin, kuinka itsekin suhtauduin häneen.  Kukaan asiantuntija ei ottanut Benin tapausta selvittääkseen, vaan survoi Benin väkisin normaaliuden lokeroon. Harriet anoo apua moneen kertaan, mutta eletään aikaa, jolloin Downin syndroomakin on vasta tuore käsite ja Down-lapset tunnetaan paremmin mongoloideina. Friikit taas suljetaan laitokseen kuolemaan. Kuinka armotonta aika oli erityislapsille. Oikeanlaisella avulla ja tuella Benistä olisi voinut kasvaa jotain ihan muuta ja perhekin olisi saanut tarvitsemansa tuen. Täytyy olla onnellinen miten ajat ovat muuttuneet. Eritysilapsen vanhemmuus on varmasti aina rankkaa ja on omiaan herättämään monenlaisia tunteita, niin vanhemmissa kuin läheisissäkin.

Harriet vihaa ja vieroksuu aluksi lastaan, mutta Ben on kuitenkin Harrietin lapsi. Tämän pystyn ymmärtämään, äidin rakkauden ja sen venyvyyden. Siksi ymmärrän myös osan Harrietin valinnoista sekä ajatuksista. Mutta kuten paisuvasta kirjoituksestani voi huomata, kirja herätti minussa paljon ajatuksia ja tuntuu, että olen käynyt tässä läpi vasta pintaraapaisun. Tämä kirja pitää kokea itse, jotta sen vaikutuksen voi ymmärtää. Pienuudestaan huolimatta se käsittelee monia teemoja, mutta tuo esiin myös elämän raadollisen puolen.

Doris Lessing on jo edesmennyt kirjailija, joka sai vuonna 2007 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Otavan sivut kertovat, että Lessingin laaja tuotanto käsittää monia omaelämäkerrallisia kirjoja, jotka kumpuavat hänen omista kokemuksistaan Afrikassa. Lessing on saanut myös muita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja sekä useita Booker palkintoehdokkuuksia. Vuonna 1999 hän kieltäytyi hänelle tarjotusta aatelisarvosta, mutta otti vastaan hänelle tarjotun Kunniaritareiden ritarikunnan jäsenyyden. Linkin takaa löytyy enemmänkin tietoa kirjailijattaresta. Minulle Viides lapsi oli ensikosketus Lessingin tuotantoon, mutta Ruoho laulaa aion ainakin lisätä lukulistalle. Suositelkaa muita kiinnostavia Lessingin teoksia.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, joka kertoo vanhemmuudesta.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 1989
Alkuteos: The Fifth Child ( 1988)
Sivuja: 160
Suomentanut: Heidi Järvenpää

Mistä minulle: Olen ostanut tämän kirjaston poistomyynnistä

maanantai 19. helmikuuta 2018

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki

"Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa. Äkkipikainen Arry tuhoaa munat Sulwaenin katsellessa avuttomana vieressä. Käärmeitä hallitseva Ninette ei voi antaa petosta anteeksi. Ystävyyteen syntyy kirvelevä railo.

Kun Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle, kolmikko joutuu tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä. Orjat pakotetaan louhimaan Rashaz-jumalalle arvokasta kiveä. Tarvitaan kekseliäisyyttä ja ainutlaatuisia kykyjä, jotta valloitettu kansa saadaan vapaaksi orjuuden ikeestä."

Katri Alatalo on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, joka omien sanojensa mukaan kirjoittaa mieluiten spekulatiivista fiktiota. Hän on julkaissut aiemmin Mustien ruusujen maa -fantasiatrilogian. Käärmeiden kaupunki tuo hieman jotain uutta kotimaisen fantasian kentälle, sillä se sijoittuu aavikolle. Tarina on saanut inspiraationsa Tuhannen ja yhden yön tarinoista ja kirjan sivuilta henkii itämainen tunnelma, jota on maustettu fantasian keinoilla. Kirjan parissa pääsee nauttimaan ihmisushdesotkuista, juonittelusta sekä yllättävistä juonenkäänteistä samalla kun Ras-Udin polttava aurinko paahtaa niskaan ja totuuksia kuiskivat tuulet nostavat hiekkamyrskyn kieppumaan aavikolla.
Kaikki perusfantasian aakkoset on tarinassa läsnä. Ensinäkin löytyy velho ja sen oppipoika, miekkoja kalisuttava komistus, muodonmuuttaja, ikiaikaisia voimia, hallitsijoita ja heidän valtataisteluitaan. Lohikäärmeitä ei sentään nähdä lentelevän aavikon yllä, mutta käärmeitä on senkin edestä. Ninette, vallatun Kharras-Dimin ainoa henkiinjäänyt perillinen, on käärmeiden verta. Hän on pienestä pitäen kokenut läheistä yhteyttä käärmeiden kanssa ja pystyy solmimaan niiden kanssa suhteen, jollaista tavallinen ihminen ei voi ymmärtää. Ninette ei koskaan ymmärtänyt kykyään ennenkuin kaupunki, jonne Ninette ja hänen kansansa on kuljetettu orjiksi, paljastaa salaisuuden käärmeistä. Nineten on tehtävä vaikea päätös, antaako hän itsensä käärmeille vai pelastaako hän kansansa ahdingosta.

Nyt spoilaan vähän, joten jos ette halua spoilaantua jatkakaa. Kun jättiläiskäärmeet astuivat mukaan kuvioon, siis ennen koko totuutta, tuli Ninetestä hieman mieleen Daenerys Targaryen. Kumpikin ovat sukunsa ainoita perillisiä ja oikeutettuja valtaistuimeen, jonka edestä heidän on taisteltava. Nineten matka valtaistuimelle on toki helpompi, mutta kumminkin samankaltaisuuksia on havaittavissa. Kumpikin pystyy hallitsemaan olentoja, joita muut eivät pysty hallitsemaan ja joita muut pelkäävät. Ninette kutsuu itseään käämeiden äidiksi ja Daenerys lohikäärmeiden äidiksi, ne ovat heidän lapsiaan. Kumpikin käyttää "lemmikkejään" aseena muita vastaan. Kun annettaan vielä ymmärtää, että Ninette voisi hallita jättiläiskäärmettä, jonka hautoo munasta, kuten Daenerys lohikäärmeensä, ja ottaa sillä mikä hänelle kuuluu, niin alkoi Got:in tunnari soida päässä. Onneksi Alatalo vei lopulta Nineten polun eri suuntaan ja käärmeiden legenda osottautuikin paljon karummaksi kuin että Ninette olisi ratsastellut jättiläiskäärmeen selässä halki aavikon voitokkaana. Game Of Thrones ei kuitenkaan ole ainut tunnettu fantasiasarja, jonka kirjan tapahtumat toivat mieleen. Rashazin pahuuden tielle houkutteleva taikakivi, jota näkymättömät papit palvovat, toi hieman mieleen Tarun sormusten herrasta ja Sauronin silmän sekä sitä palvelleet Nazgûlit.

Käärmeiden kaupunki on melkoisen järkälemäinen teos 686 sivua. Vaikka kirja on fyysisesti raskas pidellä, ja sattuu pirusti naamaan, jos nukahtaa kirja kädessä, niin itse lukeminen oli kevyttä ja yllättävän nopeaa. Sen ahmaisi hetkessä, sillä kun tarina pääsee kunnolla käyntiin ei kirjaa malta laskea kädestään. Kirja oli hyvä ja viihdyttävä, pidin siittä että keskeiset hahmot olivat persoonallisia ja erilaisia keskenään. Mutta, se mutta... Jotta kirja olisi saanut täydet viisi pistettä, olisin kaivannut enemmän syvyyttä ja tunteenpaloa kirjan romansseihin sekä ihmissuhdesotkuihin. Nyt ne eivät juuri tuntuneet missään, vaan olivat vain tapahtumia muiden joukossa. Kyllä minua toki suretti jotkut tapahtumat, mutta kun näihin olisi ladattu vielä enemmän tunnetta, niin ne olisivat saaneet minut itkemään. Juoni itsessään on onnistunut ja eheä kokonaisuus ja koko Alatalon luoma maailma on hiottu loppuun asti. Olisin viihtynyt pidemänpäänkin kirjan parissa!

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, joka sijoittuu fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Minulle se olisi kyllä sopinut myös kohtaan kirjasta, johon tarttuminen pelottaa sillä pelkään ja ällöän ylikaiken käärmeitä. En kyllä intoillut käärmeitä kuhisevasta salista tai säärtä pitkin luikertelevista hietalieroista, mutta selvisin ilman suurempia painajaisia, sillä kirja oli niin viihdyttävä muuten. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 686

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 15. helmikuuta 2018

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut

"Iltalehden toimittaja Irene Naakka on tullut tunnetuksi suositusta Mutsie-blogistaan, jolla on peräti 20 000 seuraajaa. Blogissaan hän on käsitellyt äitiyteen liittyviä todellisia ja vaiettuja tunteita äitiydestä mutta myös sitä, miltä todella tuntuu rakkaus omaa lasta kohtaan.

Naakan suorapuheinen kirja kertoo, kuinka lapsesta haaveileminen, raskaus, synnytys ja äidiksi tuleminen sekoittavat mielen.

Kirja kertoo todenmakuisen selviytymistarinan kontrollifriikistä odottajasta masentuneeksi vastasyntyneen äidiksi ja lopulta tasapainoisesta perhe-elämästä ja urastaan nauttivaksi naiseksi.
Humoristinen ja rujon rehellinen teos päästää lukijan hyvin lähelle niitä tunteita ja tilanteita, joita äitiyteen liittyy jo ennen lapsen syntymää. Asioita, joita monet kokevat mutta joista ei välttämättä uskalleta tai osata puhua tai kirjoittaa."

Olen seurannut Mutsie-blogia ja Naakkaa Instagramissa - Hullu kuin äidiksi tullut siis kiinnosti kovasti, joten kun huomasin sen Storytelissä olevan äänikirjana, otin sen heti kuunteluun.

Naakka heittää osuvia suorasukaisia kommentteja raskaudesta, synnytyksestä, imetyksestä, mutta avautuu myös synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Sellaisia ajatuksia, joita olen itsekseni myös tupissut sekä toivonut voivani sanoa ääneen. Huomasin siis nyökytteleväni äänikirjan tahtiin useampaan kertaan, koska en olisi voinut olla enempää samaa mieltä. Äitiyteen liittyy niin paljon odotuksia, tabuja ja paineita, joita varsinkin ensi kertaa äidiksi tullut joutuu kohtaamaan. Muistan itsekkin käyneeni paljon läpi samankaltaisia tunteita, kun 20-vuotiaana ensimmäsitä kertaa tulin äidiksi. Minulle ensimmäinen raskaus, synnytys tai vauvavuosikaan ei ollut niin raskas kokemus, ettenkö olisi lähtenyt samaan rumbaan uudelleen kahta kertaa empimättä, mutta jokaisen lapsen kohdalla on ollut omat haasteensa kuin myös ilonsa. Rakastan lapsiani äärettömän paljon, totta kai, mutta ei äitiys ole aina vain pelkästään pilvilinnoissa tanssimista ja äitiys jokaisen lapsen kohdalla herättää myös  ristiriitaisia tunteita. Jokainen lapsi on erilainen, omanlaisensa persoona, jonka kanssa törmää omanlaisiinsa haasteisiin. Joskus niitä tunteita on vain vaikea tuoda julki, sillä kaikista kärkkäimpiä tuomitsijoita ovat monesti ne toiset äidit, joilta kuvittelisi saavansa vertaistukea. On hienoa, että jotkut uskaltavat puhua myös niistä kääntöpuolista. Tuntuu, että nykymaailmassa on tärkeämpää kiillottaa julkisivua, kuin tarttua myös niihin tabuihin. Ja sitä tekee varmasti jokainen, myös minä!

Huomasin kuitenkin kuunnellessani pienen kehityskaaren itsessäni. Kun ensimmäisen lapsen kohdalla paineita tuntui ottavan milloin mistäkin pienestä asiasta, asettavansa itselle epärealistisiakin tavotteita ja pahoittavansa mielensä muiden kommenteista, kolmannen lapsen kohdalla olen osannut ottaa monen asian paljon enemmän löysin rantein. Paljon ajattelemisen aihetta antoi minulle jakso synnytysmasennuksesta, jota en ole kokenut itse, mutta kuinka kouriintutuvasti Naakka osasi kuvailla sitä. Naakka itse kuvaa blogissaan kirjaansa seuraavin sanoin: "Kirjani on narrative nonfiction genreä. Se on siis tositarina, joka on kirjoitettu osin fiktiivisen romaanin muotoon. Se on myös tietokirja/elämäntaitokirja – siihen on siis oman tarinani lisäksi haastateltu asiantuntijoita ja käytetty tietokirjoja lähteenä."

Äänikirjassa lukijana toimi Minttu Mustakallio, jonka lukutyylin koin välilllä hieman rasittavana ja monotonisena. Mutta se oli pieni sivuseikka. Voin suositella tätä kyllä pienten lasten vanhemmille!

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan kirjasta, joka on julkaistu useammassa formaatissa. Tämä sopisi myös kohtiin kirjasta, joka on julkaistu vuonna 2018, kirjasta, joka kertoo vanhemmuudesta ja kirjan nimessä on myös adjektiivi.

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Minerva
Ilmestynyt: 2018
Lukija: Minttu Mustakallio
Kesto: 6h 2min

Mistä minulle: Storytel

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Maria Turtschaninoff: Maresi (Punaisen luostarin kronikoita #1)

"Punainen luostari on naisten ja tyttöjen yhteisö ja turvapaikka, jossa kaikki saavat kehittää itseään taipumustensa mukaisesti. Nuori Maresi on jo huomannut, että häntä kiinnostavat eniten kirjat ja lukeminen, uuden oppiminen. Eräänä päivänä luostariin saapuu säikähtäneen oloinen nuori tyttö, Jai. Vähitellen selviää, että Jai pakenee isänsä raivoa. Hurja tapahtumasarja alkaa siitä, kun suuri purjelaiva ilmestyy horisonttiin -- onko Jain isä sotajoukkoineen tulossa? Maresin ja hänen tovereidensa neuvokkuus ja rohkeus pannaan kovalle koetukselle. He joutuvat yhdistämään voimansa äärimmilleen puolustaessaan ihmisen itsemääräämisoikeutta."

Kotimaisen Finlandia Juniorin vuonna 2014 voittanut Maresi päätyi viimein minunkin lukuuni. Jotenkin olin onnistunut sivuuttamaan tämän teoksen tähän asti, vaikka nimi ja kirja muuten oli minulle tuttu median välityksellä. Paljon tämä kirja on ollut esillä, ja jo ilmestymisestään asti olen sen halunnut lukea. Yleensä luen kaikki kirjat vasta kovimman hypetyksen laannuttua, jolloin odotukset ehtivät itselläni tasaantua.
Olin varsin yllättynyt kirjan täyteläisestä ja intensiivisestä kerrontatyylistä. Itsessään tapahtumia kirja pitää sisällään varsin maltillisesti. Jos vertaa Maresissa tapahtumia tavan fantasiaromaaniin, niin voisi sanoa että Maresin koko tapahtumaketju kattoi perinteisen romaanin ensimmäisen luvun. Mutta kirja onkin vain aloitusosa ja pohjustaa sen, että jotain suurempaa on tulossa. Kuitenkin lyhyydestään huolimatta kirja kertoo kaiken sen, mitä sen on tarpeellista kertoa ja on varsin nopea sekä viihdyttävä fantasiaromaani. Maresin kantavana teemana on henkinenkasvu, itsensä löytäminen sekä naiseus. Kuinka Maresi, joka ei ole vielä kenenkään noviisi, löytää paikkansa maailmassa? Kuuluuko hän tuolle vain naisten asuttamalle luostarisaarelle elämään turvallisuuden ja rutiinien sävyttämää elämää vai onko hänellä elämässä jokin suurempi tarkoitus?  Jain saapuminen saarelle saa aikaan tapahtumien ryöpyn, joka saa Maresin katsomaan asioita uudelta kantilta ja muuttamaan elämänsä suuntaa.

Maresi itsessään oli sankarittarena helposti lähestyttävä ja osasin jopa samaistua hänen rakkauteensa kirjoihin sekä kyltymättömään tiedon janoonsa. Turtschaninoffin luoma maailma vaikuttaa mielenkiintoiselta ja haluan tietää siittä enemmän. Mitä meren takaa löytyy? Kun hain taustatietoa kirjailijasta googlesta, törmäsin tietoon, että Turtschaninoffin aikaisemmin ilmestyneet romaanit Anaché ja Arra sijoittuvat samaan maailmaan. Lisäsin oitis nuo kirjat luettavien listalle. Ehkä niille, jotka ovat nuo kaksi aikaisempaa kirjaa lukeneet, avautuu Turtschaninoffin luoma maailma enemmän, kun minulla se on vielä löydettävänä. 

Maresi on nuorten aikuisten kirja. Aivan nuorille lukijoille siinä voi olla liian rankkoja teemoja, muuta teini-ikäisille ja sitä vanhemmille Maresi tarjoaa oivallista luettavaa. Itse olen kaukana teini-iästä enkä enään niin nuori aikuinenkaan, mutta pidin kirjasta silti. Joten osaan kyllä nähdä tämän sopivan vanhemmallekkin lukijakunnalle. Jos et ole vielä tähän kotimaiseen fantasiahelmeen tutustunut suosittelen lämpimästi.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen. Tämä sopisi itseasiassa moneen kohtaan - se aloittaa sarjan, sijoittuu fiktiiviseen maailmaan, on palkitun kääntäjän suomentama teos ja kirja on julkaistu useammassa formaatissa. Minä kuittaan tällä kohdan sarjan aloittajasta. 

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2014
Alkuteos: Maresi (Krönikor från Röda klostret)
Sivuja: 212
Suomentanut: Marja Kyrö

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Kate Morton: Hylätty puutarha

"On vuosi 1913. Britanniasta päiväkausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell-tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta naista ei kuulu. 

Lähes vuosisata myöhemmin nuori australialaisnainen Cassandra saa isoäidiltään yllättävän perinnön. Mystinen Cliff Cottage salaperäisine puutarhoineensiirtyy hänelle. Cassandra matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä — ja ennen kaikkea selvittääkseen isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden"

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin hurmasi minut täysin, joten tuntuu hurjalta, että minulla meni näin kauan lukea seuraava Mortonini. Itseasiassa aloitin Hylätyn puutarhan lukemisen e-kirjana varmaan vuosi sitten. En kuitenkaan ole kovin innokas e-kirjojen lukija, joten tämä unohtui puhelimen kätköihin. Hyllynlämmittäjät haasteen tiimoilta nostin pokkariversion haastepinoon ja pian kirja päätyi lukuun asti. Ja voi hyvänen aika kuinka lumoavaa tarinankerrontaa! Tämä paksukainen piti ahmaista, todellinen page turner, ehdottomasti lukuromaanien valioyksilöitä!

Tarinaa kuljetetaan kolmessa aikatasossa. Vuonna 2005 Cassandra matkustaa Englantiin selvittämään isoäitinsä salaisuutta, jonka vihjeet isoäiti Nell on tyttärentyttärelleen kuollessaan jättänyt. Vuonna 1975 Nellin omat tutkimukset tulivat umpikujaan ja elämä toi tutkimusten tielle omat esteensä. Salaisuus jäi ratkaisematta ja Rantatalo tyhjilleen odottamaan uusia asukkaitaan. Varhaisimmat tapahtuman sijoittuvat 1900-luvun alkuun, jolloin Eliza Makepeacesta tulee enonsa perheen kasvatti. Eliza on kuriton luonnonlapsi, joka ei sujahda Blackhurstin kartanon ylelliseen elämään noin vain. Hän kuitenkin ystävystyy serkkunsa Rosen kanssa ja heistä tulee erottamattomat, Rosen äidin Adelinen suureksi pettymykseksi. Punahiuksinen Eliza on pakkomielle enolleen Linukselle, sillä hän muistuttaa niin paljon edesmennyttä äitiään Georgianaa, joka oli epätavallisen tärkeä miehelle. Linus antaa Elizalle hoidettavaksi tämän kuolleen äidin puutarhan, joka on kätkössä muiden katseilta puutarhasokkelossa. Tuo puutarha on monien tärkeiden tapahtumien keskuspiste ja näyttelee osaansa tarinan kulussa. Puutarhan esikuvana lienee toiminut Frances  Hodgson Burnetin Salainen puutarha ja vilahtaa itse kirjailijakin ohi mennen sokkelon porteilla.

Hylätty puutarha on kolmen naisen sukutarina. Perhetarina, joka on kiedottu salaisuuksiin ja mysteereihin. Tarina on lumovoimainen, yllättävä, viihdyttävä, helppolukuinen ja vetävä. Kaikkea sitä mitä hyvältä lukuromaanilta ja viihdekirjallisuudelta odotetaankin. Se imaisee niin, että ajatukset väkisin lipuvat Blackhurstin maille askartelemaan mysteerien parissa. Paksuudestaan huolimatta -liki 700 sivua - kirja on todella nopealukuinen ja olin pettynyt kun jouduin luopumaan sen maailmasta. Arvostin huolella luotuja henkilöhahmoja sekä taitoa, jolla kaikki aikatasot on limitetty yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Kirjassa suosikeikseni nousivat Cassandra sekä Eliza, joiden tarinoihin uppouduin eniten.

Ehdottomasti haluan lukea Mortonilta myös Kaukaiset hetket, Salaisuuden kantaja ja Talo järven rannalla. Morton on ampaissut korkealle sijalle suosikki kirjailijoideni listalla. Mortoniin kannattaakin tarttua, kun haluaa vaivatonta, helppolukuista, mutta viihdyttävää luettavaa! Voin lämpimästi suositella, eikä kannata säikähtää kirjojen kokoa. Voin vakuuttaa, että lukiessa kirjan sivumäärä hupenee ihan huomaamatta eikä sitä edes mieti, kun ajatukset ovat ihan muualla.

Mainittakoon vielä, että kirjan kansi on aivan upea! Osallistun kirjalle Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan sillä kohdan kirjasta, jonka tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Australiaan sekä Iso-Britanniaan. Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: The Forgotten Garden (2008)
Sivuja: 670
Suomentanut: Hilkka Pekkanen

Mistä minulle: E-kirja Elisa kirjasta ja pokkariversion sain mieheni äidiltä, joka teki löydön kirppikseltä ja antoi minulle. Onnea on anoppi, joka jakaa rakkauden kirjoihin.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Antti Holma - Kauheimmat runot

Antti Holma esittelee teoksessaan Kauheimmat runot neljä runoilijasuuruutta, joiden tuotantoa ei koskaan päässyt Kauneimmat runot -teoksiin. Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm avaavat lukijan eteen ihmiselon koko kirjon.

En ole runojen lukija. Kosketukseni runoihin rajoittuu lähinnä, kun etsin korttien taakse jotain kirjoitettavaa ja kun jossain netin syövereissä sattumalta törmään satunnaisiin runoihin. Antti Holman "toimittamasta" runoantologiasta tunsin kolme neljästä runoilijasta, jotka ovat näiden hahmojen esikuvia. Sen verran tunnen heidän tuotantoaan kuitenkin, että voin sanoa Holman olleen heidän tyyleilleen uskollinen. On Reino Leino, joka runoilee perinteisellä mitallisella runoilla, hänen tuotantoaan on poimittu mm. teoksista nimeltä Velkahirsiä ja Alla kassein Kaikkivallan. Sirsi Sunnas on lastenrunouteen keskittyvä riimittelijä, jonka tunnetuimpia teoksia on Tittiäisen satiainen ja Tittiäisen tippurimylly. Edith Södermalm on runouden ydin on modernismissa, kun taas Karin Toisiks-Paraske runoilee itse muotoilemalla lounaismurteella. 

Runot on ronskeja kirosanoja, alapäähuumoria ja alkoholismia viliseviä pastisseja, joiden joukosta löytyi myös muutama helmi. Ainakin tälläisen runojenvieroksujan oli helppo tarttua tähän kokoelmaan ja sain kyllä nauraa niin että vatsaan sattui. Minun oli ihan pakko lukea miehellenikin ääneen muutamia runoja, sillä ne olivat niin hulvattomia. Kirjassa runot on jaettu osiin aihepiirin mukaan - lukija voi löytää runoja juhlahetkiin, ylioppilaille, ystäville sekä rakkaille, elämän kolhimalle ja matkalle tuon puoleiseen, mutta myös runokukkasia. Omaksi suosikeiksi talven inhoajana nousi talviaiheiset runot sekä Toisiks-Parasken runo rakkaudesta. Vakavamielisenä tätä ei kannata lukea, vaan ottaa huumorilla. On taitoa osata kirjoittaa myös huonoa runoutta ja silti Holman runojen kepeyden alle kätkeytyy paljon enemmänkin. Varoituksen sanana kuitenkin, että ne ihmiset joihin tämän kaltainen huumori ei uppoa voi kokea Kauheimmat runot vastenmielisenä ja mauttomana lukukokemuksena. 

Kannattaa vilkaista tarkemmin myös kirjan kantta. Aloin lukemaan kauniilla kukkasilla kuvitettua kirjaa, mutta tarkempi tarkastelu paljasti karumman totuuden. Kansi kuvaa hyvin Reino Leinon tuotantoa, jossa kaunis luontokuvaus paljastuu lopulta joksikin ihan muuksi. 

Suosittelen kyllä lukemaan tämän, mutta avoimin mielin huumorilla. Osallistun kirjalla Helmet -lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kotimaisesta runokirjasta. Haaste oli itseasiassa se syy, miksi tähän kirjaan tartuin. Halusin saada kohdan kuitatuksi ja ajattelin tämän olevan helppo runokirja sellaiselle ihmiselle, joka ei runoja lue. Olin oikeassa ja mielessäni tämän jälkeen pilkahti ajatus tutustua Eino Leinoon paremmin. Ja aion ehdottomasti lukea Kauheimmat joululaulut, kun ajankohta on teemaan sopivampi!

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 189

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

YA-lukuhaaste

Sivujen välissä -blogin Hanna polkaisi käyntiin helmikuun alusta alkavan Young Adult-lukuhaasteen, johon minunkin on pakko osallistua. Olen viime aikoina enemmän löytänyt tieni taas nuorten aikuisten kirjallisuuden pariin ja mikäs sen hauskempaa kuin lukiessa koittaa napata samalla bingo.

Käsite Young Adult -kirjallisuus on noussut vasta viimeaikoina tapetille enemmän. YA-kirjallisuus ei ole sitä perinteisintä nuorten kirjallisuutta, vaan tyypillisesti kirjojen päähenkilöt ovat nuoria aikuisia tai aikuisuuden kynnyksellä olevia eli yleensä noin 15-20-vuotiaita.  Kirjoissa käsitellään teemoja ja ongelmia, jotka ovat tuolle ikähaarukalle tyypillisimpiä. Kirjat ovat siis enemmän suunnattu nuorille aikuisille.

Kyseessä on siis bingotyyppinen lukuhaaste ja tarkoituksena on lukea kuusi peräkkäistä haaste kohtaa. Haaste on voimassa 1.2-1.8.2018, joten bingon saamiseksi vaaditaan luettavaksi yhtä kirjaa kuukaudessa. Enemmänkin saa lukea ja ahkerimille lukijoille on ilmeisemmin luvassa jokin arvonta/palkinto Sivujen välissä -blogissa.


Haasteessa käytetyt kirjat voi joko suunnitella etukäteen tai lukea ns. sokkona ja toivoa, että saa täytettyä kirjalla jonkin kohdan. Itse lähden varmaan tavoittelemaan bingoa sokko tyylillä. Samaa kirjaa ei saa kuitenkaan käyttää useammassa haastekohdassa, joten yhdellä kirjalla saa ruksattua vain yhden kohdan. Haasteen hastag on #YAhaaste2018, jos haluaa seurata muiden etenemistä.

Jos haluat ilmottautua mukaan haasteeseen se tapahtuu Hannan blogin kautta haasteen omaan julkaisuun eli TÄÄLTÄ

Tekaisen tälle haasteelle välisivun kuten Helmet-haasteelle, jos haluatte seurata etenemistäni haasteen kanssa. 

Wish me luck!