maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lukumaratonin koonti ja lyhyt arviot

Nyt olen saanut hieman päätä selvitettyä lukupöhnästä ja on aika lyödä pakettiin viikonloppuna suorittamani extempore lukumaraton. Sain luettua yhteensä neljä kirjaa, joista Valkoista auraa olin ehtinyt aloitella ennen maratonia 60 sivun verran. Näistä kirjoista kertyi yhteensä 812 sivua! Olen ylpeä itsestäni, minulle tuo on melkoinen suoritus. Samalla Goodreadsin 40 kirjan vuositavoitteeni pompsahti 70% suoritetuksi ja nyt eletään vasta heinäkuuta. Valitsin kirjat maratonille fiilispohjalta, en siis suuremmin etukäteen valinnut kirjoja, vaan valitsin omasta hyllystä ja kirjaston lainoista siihen hetkeen sopivimmalta tuntuvat kirjat. Lopulta maratonista tuli melko kotimaispainotteinen, sillä kolme neljästä kirjasta oli kotimaisia. Luin maratonilla siis seuraavat kirjat:

  • Mia Vänskä: Valkoinen aura
  • Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
  • Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
  • Claire Castillo: Äidin pikku pyöveli
 Mia Vänskä: Valkoinen aura (Atena, 2014)
  
 "7.kerroksen käytävä. Ovi. Punainen ruusu: Iinan ensimmäistä opiskelusyksyä häiritsevät kummalliset unet, ja asuntolan yläkerroksen tyhjä asunto vetää häntä vastustamattomasti puoleensa. Opiskelustressiä, Iina tulkitsee. Sitten Iinan näkökentän laidalle ilmestyy kapeaharteinen hahmo. Asuntolassa on vuosia siten murhattu opiskelijatyttö. 

Iinan piirustuksiin ilmestyvät tuntemattoman tytön kasvot, ja hän aistii tämän olevan läsnä, uhkaavana ja pelottavana. Kun ojasta löytyy alaston ruumis, johon on porattu outo kuvio, Iinan unet, aavistukset ja pelot alkavat osoittautua tosiksi. Mitä aiemmin murhatulle tytölle tapahtui? Miksi tämä ei voi levätä rauhassa?"

 Koukuttava kirja, jonka sivut kääntyivät vauhdilla. Tunnelma kasvaa pikku hiljaa huippuunsa, olematta kuitenkaan niin pelottava, että se saisi lukijan pälyilemään selän taakse ja säikähtämään pienempiäkin rasahduskia. Unia tämä kirja ei siis vie, mutta juoni on koukuttava ja hyvin rakennettu. Iso plussa myös pienestä romantiikan lisäyksestä, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Loppuhuipennuksen kohdalla taisin voihkaista muutaman kerran äänen, koska eihän kirja voinut niin loppua. Happily ever after olisi ollut mielekkäämpi lopetus, eikö? No ainakin kirjan loppu on porautunut mieleeni, Vänskä on kulkenut omia polkujaan sen suhteen, eikä kirja siis sortunut ennalta-arvattavuuteen.

Lukiessa mietin useaan otteeseen miten pelottavan kauhuelokuvan tästä saisi. Kunnon jumpscareja ja piinaavaa musiikkia ja katsoja nukkuisi viikon valot päällä. Tai ainakin minä, sillä katson kauhuelokuvat aina tyynyn takaa.

Kirjan kerronta oli sujuvaa ja henkilöt mielenkiintoisia, mieleenpainuvimpana hieman mystinen  Rosalind.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! Upeaa kotimaista kauhukirjallisuutta, joka ei jättänyt todellakaan kylmäksi!

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000)

"Vastavihityt Lilian ja Klaus toteuttavata unelmaansa. Iso talo meren rannalla, sopivan matkan päästä kaupungista. Heidän edessään tuntuu avautuvan kokonainen elämä, järkevä hyvinvointi elämä. Naapurissa asuvat Emma ja Jimi, joiden rento boheemius tuntuu verhoavan salaisuuksia."

Kirja on Haahtelan toinen romaani ja jälleen sain lukea Haahtelan ilmavaa ja maalaava runollista kieltä, joka sopi tähänkin kirjaan moitteettomasti. En tiedä, mikä Haahtelan vähäeleisessä kerronnassa niin kiehtoo minua. Ehkä se, että hän kätkee rivien väliin niin paljon asioita, jotka jäävät lukijansa itsensä pohdittavaksi.
Minulle tämä kirja edusti ihmissuhteita ja niiden odotuksia. Meillä on erilaisia mielikuvia ja oletuksia avioliitosta sekä parisuhteesta ja millaista sen tulisi olla. Varmasti vielä kirjan tapahtumien ajankohtana enemmän oli tiettyjä stereotypisiä odotuksia. Mutta uusien naapuriensa johdosta Lilian ja Klaus heräävät näkemään asioita toisella tavalla. Onko järkevä hyvinvointielämä minua varten? Emman ja Jimin suhde kätkee kulissien taaksen kivuliaan salaisuuden, eikä kaikki todellakaan ole siltä miltä näyttää. Mutta tarinassa sivutaan myös avioliittoa, jossa mies pettää naistaan ja nainen päättää kostaa. Lopussa hypätään vuosia eteenpäin, jossa nähdään mihin kukainenkin on elämässään päässyt, jättäen silti paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan ja osa taas suureksi kysymysmerkiksi.

Haahtela on yksi ihailemani kirjailija, pidän hänen soljuvasta tyylistään kirjoittaa, varsinkin ihmissuhteista. Annan siis kirjalle 4 / 5 pistettä! 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö (Tammi, 2016)

"Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.
Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Koko ajan. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, kunnes sitä alkaa kuumottaa, ehkä haavoille asti.

Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen. Haluat tai et."

Päällimmäisin ajatus, kun olin ahmaissut kirjan melkein yhdeltä istumalta, oli - MITÄ MÄ JUST LUIN? Huh, mikä kotimainen kauhutykitys Kuiskaava tyttö olikaan. Nyt jopa niskakarvat pariin otteeseen nousivat pystyyn ja iho kananlihalle inhon väristyksistä, mutta en tarkoita inhoa huonossa mielessä. Välillä tuli pakonomainen tarve raaputtaa vasenta korvaa, samalla toivoen ettei koskaan kuule outoa kuiskausta korvan juuresta. Toisaalta merkillepantava seikka tässä kirjassa oli häilyväisyys, oliko kyse jostain paranormaalista vai onko se vain sairaan mielen ulottuvuus? Luinko psykologisen trillerin vai kauhukirjan, oliko se kenties kumpaakin? Nämä asiat jää lukijan pohdittavaksi, jokainen näkee asian tavallaan. Syvyyksiä on monia ja se tekeekin Hautalasta taitavan kirjailijan. Vetävän juonen ja hiipivän kauhun lisäksi kirja on erittäin helppolukuinen. Se oli loppu ennen kuin ehdin edes silmää räpäyttää ja jäljelle jäi vain tyrmistynyt epäusko ja ehdoton kunnioitus Hautalan kirjailijasuoritukselle.

Hautalaa on pakko lukea lisää, en osannut odottaakaan mitenkään näin säväyttävää lukukokemusta, vaikka takakannet jo vaikuttivat mielenkiintoisilta. Niiden perusteella kirjan valitsinkin lukupinooni kirjastosta. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Claire Castillo: Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2007)

"Äidin pikku pyöveli sisältää yhdeksäntoista novellia, jotka siekailematta kertovat niistä kiihkeistä tunteista, joita äidit ja tyttäret toisissaan herättävät. Sillä välinpitämättömiksi he eivät toisiaan jätä. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista."

Aluksi Castillon omalaatuinen, kieroutuneella mustalla huumorilla höystetyt novellit jaksoivat kiinnostaa minua. Kuitenkin jo puolivälin paikeilla aloin olla ähkyssä. Olin lähinnä vain onnellinen, ettei kirja ollut sen paksumpi ja tiesin sen loppuvan kohta. Muistin myös hyvin pian miksi en pidä juurikaan ranskalaisesta kirjallisuudesta, se on liian omituista minun makuuni.
Puoli välin jälkeen tuntui että sama idea kiersi jo ympyrää, vaikka novellit olivatkin mitä erilaisempia. Kulissit vaihtui, mutta sama piiri pyöri. Tuntui että olin nähnyt jo kaiken tarpeellisen.

No, tulipahan luettua. Tämä lähtee omasta hyllystäni kiertoon ja pisteitä en kirjalle annan enempää kuin 2 / 5 pistettä!

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Päivittyvä maratonpostaus!

Kello on kohta kaksi ja parin minuutin päästä strattaa extempore lukumaratonini. Olen aamupäivän juossut asioilla, joten nyt koitan rauhoittaa mieleni lukumoodiin vedän rennot vaatteet päälle ja asettaudun mukavasti sohvan mutkaan. Kahvi on tippumassa ja ostin jopa hieman suklaata tämän ihanan kirjatäyteisen tapahtuman kunniaksi. 

Aloitan tämän maratonin Mia Vänskän Valkoisella auralla. Aloitin lukemaan kirjaa jo eilen ja ehdin sitä jo 60 sivua lukea. Kirja vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että en malta laittaa sitä syrjään ja tarttua toiseen kirjaan. Kirja vaikuttaa suhteellisen nopea lukuiselta, mutta katsotaan kuinka suuri osa maraton ajasta lohkeaa tälle kirjalle. Sivuja on yhteensä lukematta vielä 227. 


------------------------------------------------------------------------------------------------------

15.30. Puolitoista tuntia on kulunut maratonin aloittamisesta ja olen ahminut Valkoista auraa suurella mielenkiinnolla. Kirja on hyvä, sopivan mystinen ja arvoituksellinen, muttei liian pelottava. Voisin kuvitella, että elokuvana tästä saisi karmivan jumpscareilla, mutta lukiessa ei syke kyllä nouse. Pidän myös romanttisesta vivahteesta, joka on Iinan ja Aleksin välillä. Kirja on tosiaan niin hyvä, etten meiannut malttaa mennä ruokaa tekemään. Nyt on kuitenkin kanat uunissa ja voin taas hetkeksi uppoutua kirjan pariin. Toivottavasti en uppoudu niin, että kanat palavat uuniin.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

17.30. Sain luettua Valkoisen auran loppuun ja olen aivan hämmentynyt. Päälimmäinen ajatukseni on, että eihän se nyt noin voinut loppua! Kirja oli kyllä positiivinen yllätys sen suhteen, kuinka koukuttava ja jännittävä se oli. Luen kyllä enemmänkin Vänskää.

Seuraavaksi kirjaksi pitkän pohdinnan jälkeen valitsin omasta kirjahyllystä pitkään hyllynlämmitäjän olleen Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon. Haahtela kuuluu suosikkikirjailijoihini, joten odotukset ovat korkealla lukuelämyksen suhteen.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

Taukoni sovittujen menojen takia alkoi eilen 18 aikaan ja kesti 22 asti. Olin niin väsynyt, että jaksoin illalla lukea vain 62 sivua Haahtelan kirjaa, kunnes nukahdin. Nyt hyvin nukutun yön jälkeen on hyvä jatkaa lukemista. Naiset katsovat vastavaloon vaikuttaa hyvältä, juuri sellainen kirja Haahtelalalta, mistä pidän.

------------------------------------------------------------------------------------------------------

11.50 Sain luettua Naiset katsovat vastavaloon loppuun. Pidin lukemastani ja Haahtelan minimalistisesta tyylistä kirjoittaa, kuitenkin niin että rivien väliin pinnan alle jää lukijalle paljon oman tulkinnan varaan asioita, jotka täydentävät tarinaa. Ihana Haahtela!

Seuraavaksi kirjaksi, pitkän pohdinnan jälkeen, valitsin Marko Hautalan Kuiskaavan tytön.  Selailin hieman Goodreadsin arvosteluja kirjasta ja odotan hyytävää kyytiä. Ehkäpä kirja saa niskakarvani pystyyn. En ole aiemmin lukenut Hautalaa, vaikka tarkoitus on jo pitkään ollut. Varsinkin Kuokkamummo kiinnostaa, mutta kirjastossa oli vain tämä paikalla, joten päädyin aloittamaan tästä. Ensin kuitenkin lyhyt lounastauko ja sitten Hautalan pariin. Iiks, jännittää!!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------
 Luin Kuiskaavaa tytön ahmien lähes yhdeltä istumalta loppuun asti, niin koukuttava se oli. Käänsin viimeiset sivut klo. 16 maissa. En edes huomannut ajankulua, kun piti jo rientää autoon ja lähteä ajelemaan lastenhaku reissulle. Loput pari tuntia lukuaikaa käytin siis istuen autossa vänkärinä. Nappasin hopulla lähtiessä mukaani Claire Castillon Äidin pikku pyövelin, jossa oli 19 novellia äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Muutamat ensimmäiset novellit jaksoin lukea suhteellisen innokkaasti, mutta hyvin pian Castillon hieman vinoutuneet ja omituisella huumorilla höystetyt novellit alkoivat tökkimään. Ne olivat makuuni liian ranskalaisia, en ole koskaan ollut ranskalaisen kirjallisuuden suuri ystävä. Vaikka jokainen novelli oli keskenään erilainen, tuntui että puolenvälin jälkeen oli nähnyt jo kaiken tarvittavan. Sain luettu novellikokoelman loppuun juuri ennen maratonin päättymistä ja olin tyytyväinen, että kirja vihdoin päättyi.

Nyt on mukava palata normaalin arkeen ja lukemis rytmiin. Onnistunut maratoni, mutta tämän illan taidan mielummin katsoa elokuvaa, kuin lukea. On meinaan ähky. Toisaalta kovasti jo pohdin, mihinkäs teokseen seuraavaksi tarttuisin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Extempore lukumaraton!



En ole saanut tilaisuutta osallistua blogistaniassa pyörineisiin lukumaratoneihin, sillä ne eivät oikein koskaan sovi kotiäidin almanakkaan. Mutta nyt viikonloppuna kaikki lapset ovat pois kotoa ja mieskin suurimman osan ajasta, niin  mikäs sen parempi sauma piettää pieni lukumaraton. Toki tämä pitää piettää soveltaen, sillä huomenna illalla on jo sovittua menoa neljäksi tunniksi. Tuntuisi ikävältä menettää se ajassa, joten siirrään sen 4h toiseen päähän maratonia.

Aloitan huomenna lukemaan klo. 14.00, koska pitää käydä ensin kirjastossa. En siis vielä tiedä edes mitä tulen maratoonilla lukemaan, omasta hyllystäkin löytyisi vaikka ja mitä potentiaalisia ehdokkaita, mutta kirjasto on pakko koluta ensin myös. Mennään huomenna siis aivan fiilis pohjalta. Maratoni keskeytyy huomenna klo. 18-22, mutta lopetan sen puolestaan sunnuntaina sitten klo. 18.00

Katsotaan mitä tulee luettua ja miten jaksan lukea. Huomenna maratonin alkaessa teen päivittyvän maraton postauksen, josta voi seurata extempore maratonin etenemistä.

Jos on muitakin, joilla on mahdollisuus osallistua nyt viikonloppuna extempore maratoniin ideana lukea fiilispohjalta ehkä vähän soveltaen 24h (toki pitää nukkua ja syödä välissä), niin ei kun mukaan vaan!


torstai 20. heinäkuuta 2017

J. S. Meresmaa: Mifongin mahti

"Kaksoset Ciaran ja Fewrynn elävät pantterikansan laaksossa äitinsä Ardisin ja isäpuolensa Connailin kanssa. Rauhallinen elämänkulku järkkyy, kun he täyttävät kaksitoista vuotta. Vanha sopimus velvoittaa Ciaranin lähtemään Merontesiin valtaistuimen perijäksi, mutta Fewrynnin on pysyttävä laaksossa. Ciaran odottaa tulevaa kuninkuutta innokkaasti: vihdoinkin hän pääsee näyttämään omat kykynsä ja välttymään ainaiselta vertailulta magiaa hallitsevaan siskoonsa.

Merontesin kuninkaan osa ei kuitenkaan ole helppo. Kaikki eivät ole ihastuneita uuteen vallanperijään. Lisäksi kaupunkia vaivaa mystinen kirous. Kehen Ciaran voi luottaa?

Fewrynniä painaa mahdin taakan lisäksi sydänsurut. Kaksosveli on kaukana poissa, ja läheiset pitävät häntä yhä pikkutyttönä. Lapsesta asti vaivanneet painajaiset pahenevat. Utelias kurkistus Ardisin ajatuksiin käy kalliiksi – Fewrynn ei saa mielestään tummaa muukalaista, joka täyttää äidin muistot. Entä kuka on vihainen nainen, joka vierailee Fewrynnin painajaisissa?

Kun Merontesia riivaava kirous uhkaa yllättäen Ciaranin henkeä, Fewrynn tietää, että hänen on kohdattava pahimmat pelkonsa pelastaakseen veljensä."

Olen alusta asti ollut aivan lumoutunut tästä kotimaisesta fantasiasarjasta. Luin kaksi ensimmäistä osaa lähestulkoon heti ilmestymisen jälkeen, mutta tämän kolmannen osan kanssa ehti vierähtää aikaa ennen kuin palasin sarjan pariin. Täytyy myöntää, että jos muistin kanssa on ongelmaa kun pääsee uuden osan lukemaan vain kerran vuodessa, niin kolme vuotta on ihan liian paljon. Toki Merontes oli tuttu, samoin Ardis ja Dante sekä heidän epäonninen rakkaustarinansa. Silti olin hieman pihalla osasta tapahtumista ja henkilöistä. Kuka kuolikaan ja kuka oli kenellekkin sukua ja kenenkin kaveri ja tuttava? Sarjan kolmannessa osassa otetaan melkoinen aikahyppy, sillä kirjassa jatketaan Ardisin lasten Ciaranin ja Fewrynnin matkassa. Onneksi osa tapahtumista palautui muistiini lukiessa, mutta neljänteen osaan tartun kyllä hieman aikaisemmin kuin kolmen vuoden päästä. Toisaalta koko ajan, alusta asti, sarjassa on ollut paljon henkilöitä ja tapahtumia, joten ehkä tämmöinen hetkellinen hukassa oleminen on aivan normaalia?

Ei Mifonki-sarja taaskaan pettänyt. Juoni oli vetävä ja viihdyttävä, se houkuttelee kääntämään sivua innostuneesti luku toisensa perään. Pidän valtavasti Meresmaan luomasta miljööstä sekä henkilöhahmoista, vaikka kirjoissa on paljon perinteisen fantasian aineksia on kirjailija onnistunut tuomaan kaikkeen oman persoonallisen säväyksensä. Hieman jännitin onnistuvatko Ciaran ja Fewrynn henkilöinä lunastamaan odotukseni, sillä Ardis ja Dante olivat tehneet aiemmissa osissa jo niin syvän ja lähtemättömän vaikutuksen minuun. Pelko oli täysin turha. Vaikka lapset eivät ole äitinsä jatkeita, he onnistuivat lunastamaan odotukset olemalla uuden sukupolven vaikuttavia sankareita. Ciaran kohtaa suuren haasteen astumalla kuninkaan paikalle kirouksen riivaamassa Merontesissa, jossa kaikki eivät todellakaan suhautudu myötämielisesti uuteen kuninkaaseen. Ciaran on nuori ja kokematon ja elänyt elämänsä ensimmäiset kaksitoista vuotta kaukana hovista ja kuningaskunnastaan. Nuoren kruununperijän itsetuntoa on aina kaihertanut magian taitavan siskonsa varjo. Halu pärjätä ja näyttää muille on kova, mutta niin on myös kruunun paino. Fewrynn puolestaan on itsepäinen, mutta hyväntahtoinen nuori naisen alku, jolla on suuret voimat. Suuremmat kuin varmasti vielä on lukijalle selvinnytkään. Hän on rohkea ja periksiantamaton sankaritar. Eikä vanhoja hahmojakaan oltu unohdettu. Dante ja hänen puumansa ovat kyllä suosikkejani.

Juonittelua kirjasta ei tietenkään puutu, eikä romantiikkaa. Sopivassa suhteessa sivujuonia ja koukkuja. Suurimapana koukkuna kuitenkin viimeisellä sivulla paljastuvat kirjeet, jotka houkuttelevat lukijaa tarttumaan seuraavaan osaan. 

Pidän tästä nuorten fantasiasarjasta ja suosittelen edelleen lämpimästi muillekkin. Mifonki-sarja on erittäin onnistunutta kotimaista fantasiaa!

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Myllylahti
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 517

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

"Omalaatuinen salapoliisikirjailija Ariadne Oliver kutsuu ystävänsä Hercule Poirotin Greenshore Follyn kartanoon, ja huolimatta pätevän sihteerinsä neiti Lemonin paheksunnasta, Poirot päättää lähteä pikaisesti maaseudulle. Omenia rouskuttava kirjailija on järjestänyt murhaleikin paikallisiin kyläjuhliin, mutta Ariadnen mielestä kartanossa jokin on pahasti vinossa, ja uhkaavan tradegian estämiseksi tarvitaan mestarisalapoliisia."

Ja ennen mitään muuta otetaan pieni hetki ja pysähdytään esittelytekstin kohtaan, jossa puhutaan omenia rouskuttavasta kirjailista. Olenko ainoa, jolla tuo särähtää korvaan teennäisenä ja tarpeettomana kuvauksena? Silmiini sattuu joka kerta, kun luen tuon kohdan.

Ja sitten itse asiaan. Agatha Christie kirjoitti tämän pienoisromaanin vuonna 1954 kerätäkseen rahaa kirkkonsa kunnostusrahastoon. Pienoisromaanin mitta oli sen verran hankala, että lopulta se jäi pöytälaatikkoon, mutta sen pohjalta Christie kirjoitti yhden suosituimmista romaaneistaan Kuolleen miehen huvimaja. Vuonna 2014 pienoisromaani julkaistiin ensimmäisen kerran ja sen esittelyn on laatinut taiteilija ja kuvittaja Tom Adams, jonka käsialaa on kaikki Christien taskukirjojen kannet Englannissa 1960- ja 70-luvulla. Esipuheen on kirjoittanut Christien tyttärenpoika Mathew Prichard ja jälkisanat Christie - asiantuntija John Curran.

Luin kyllä suurella mielenkiinnolla itse Christien luoman murhamysteerin. Nuo esi- ja jälkipuheet silmäilin läpi vain nopeasti. Mielenkiintoinen nopea välipalakirja murhamysteerien ystäville ja Christie-faneille. Vaikka tarina on niin lyhyt, että sen lukee muutamassa tunnissa, on se mannaa kaikille, jotka ovat Christien kirjoihin hullaantuneet. Minä pidän Christien perinteisistä salapoliisiromaaneista ja juuri Poirot on sankareista on suosikkini. Tuo belgialaissyntyinen herrasmies salapoliisi, jonka harmaat aivosolut pystyvät ratkaisemaan mitä kinkkisimmätkin mysteerit. Mutta täytyy myöntää, että en ole lukenut Kuolleen miehen huvimajaa, mutta se nousee korkealle listalla Christien kirjoista, joihin haluan seuraavaksi tarttua. Tästä heräsi myös innostus listata bujooni kaikki Christien teokset ja ne, jotka olen jo lukenut sekä ne lukuisat, jotka minulla on vielä lukematta

Tämä kirja muodostui minulle merkitykselliseksi myös siksi, että se valoi uskon siihen että pystyn lukemaan edelleen. Koin vakavan sairaskohtauksen tuossa taannoin, joka vaurioitti rakkaita harmaita aivosolujani. Useampaa kirjaa koitin keskittyä lukemaan tapahtuneen jälkeen, mutta keskittyminen herpaantui parin sivun jälkeen. Tähän jaksoin keskittyä ja sain luettua alusta loppuun, Christie palautti toivon siihen, että saan jatkaa edelleen rakkaan harrastukseni parissa. 

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Hercule Poirot and the Greenshore Folly (2014)
Sivuja: 197
Suomentanut: Antti Autio & Pekka Marjamäki

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 13. heinäkuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

"Maahanmuuttajataustainen Anna Fekete kohtaa poliisintyössään identiteettinsä kipupisteet. Ketkä kaikki ovat suojattomia, ja millä tavoilla?

Vanha mies jää auton alle ja kuolee. Tapausta tutkivasta Anna Feketestä tuntuu, että kaikki ei täsmää. Autoa ajanut unkarilainen au pair-tyttö kertoo, että vanhus makasi tiellä jo yliajon sattuessa, eikä onnettomuus paikalta löydy uhrin jalanjälkiä.

Samaan aikaan Annan työpari Esko selvittää Suomeen rantautuneen maahanmuuttajajengin toimia. Mikä on käännytyspäätöksen saaneen nuoren miehen osuus kuolemantapaukseen, joka ilmenee huumeluolan ratsiassa? Yhä vaarallisemmiksi käyvien poliisitutkimusten keskellä Anna tuntee raastavaa koti-ikävää."
Pidin todella paljon Hiekkapellon ensimmäisestä dekkarista Kolibrista, jossa tutustuttiin Jugoslaviasta kotoisin olevaan Anna Feketeen. Tartuin siis suurella innolla tähän toiseen osaan, joka jatkaa Annan tarinaa. Toisessa osassa juonenkäänteintä eikä teemoja puutu. Hieman pohdin, saakohan kirjailija pidettyä kaikkia lankoja käsissään, mutta onnistui siinä kuitenkin hyvin. Tarina ei levinnyt, vaikka siihen olisi ollut ainesta ja lukijalle raotetaan pikku hiljaa koko totuus, jossa kaikki kaikki palaset loksahtavat vihdoin kohdalleen. Edelleen vahvana teemana on maahanmuuttajat, tässä osassa keskiöön nousee maahanmuuttajien alamaailmassa luomat jengit sekä Sammy, joka on käännytyspäätöksen saanut nuori mies. Tämä olikin kirjan teema, joka herätti minussa eniten tunteita.

Edellisen kirja lopussa tunteeni rasistista Eskoa kohtaan olivat hieman myötämielisemmät, kuin alussa. Tässä kirjassa oli kuitenkin Eskon kohdalla otettu muutama askel taaksepäin. Vaikka hänessä on myös hyvät puolensa, herättää hän eniten negatiivisia tuntemuksia minussa. Anna taas on hyvin erilainen poliisi, mitä dekkareissa on tottuttu tapaamaan. Hänellä on sydäntä, hän on hyvä työssään, mutta omassa siviilielämässä Annalla on pienet piirit, kaihertava koti-ikävä sekä sitoutumiskammo. Jännällä odotan mihin suuntaan Annan elämä lähtee kulkemaan, suurten päätösten eteen jäätiin kirjan loppumetreillä Annan osalta. Aijon siis myös tarttua sarjan seuraavaan osaan Tummaan suurella mielenkiinnolla. Tumma odottaakin jo kirjasto pinossa.

Niin suurta vaikutusta tämä kirja ei minuun tehnyt mitä Kolibri. Kolibri oli minusta parempi, vaikkei tämäkään huono dekkari ollut missään nimessä. Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 298

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

"Hurmaava yksitoistavuotias harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce uskaltautuu kylän markkinoilla mustalaisnaisen telttaan ja järkyttyy kuulemastaan ennustuksesta pahanpäiväisesti. Vielä enemmän Flavia on ihmeissään, kun samainen mustalaisnainen löytyy seuraavana yönä kotikartanon mailta vankkureistaan lähes henkihieveriin hakattuna. Kuka on väkivallanteon takana? Voiko kyseessä olla kosto vuosia sitten siepatun lapsen takia?


Flavia ymmärtää toki kalavelkojen maksun päälle, onhan hänellä kaksi katalaa ja jekkuilevaa sisarta. Mutta Bishop’s Laceyn kylän painostava tunnelma tiivistyy, kun Flavia törmää uuteen uhriin, paikalliseen mieheen, joka yllätettiin hiljan kartanosta luvattomista askareista.


Vaarallisen nokkela Flavia viilettää uskollisella Gladys-polkupyörällään idyllisen kotikylän katuja nuuskien tietoja ja etsien johtolankoja. Hän paljastaa synkkiä salaisuuksia ja löytää uusia todisteita – myös oman äitinsä kohtalosta."

Olen jokaisella kerralla kehunut iki-ihanaa Flaviaa, kun olen kirjoittanut tänne sarjan kirjoista. Hopeisen hummerihaarukan tapaus on sarjan kolmas osa ja tähän astisista kirjoista lempparini. Pidin Fenellan tarinasta hurjasti, johtui varmaan maagisrealistisista elementeistä. Lisäksi kaikki mukaan ujutetut pienet sivujuonetkin olivat onnistuneita ja tekivät lukukokemuksesta entistä nautinnollisemman. Ahmin tämänkin osan ennätysvauhdissa, ei sitä vain voinut laskea käsistä. Todella koukuttava, kuten aikaisemmatkin osat. 

Lukiessa mietin, miksi kerta toisensa jälkeen olen aivan fiiliksissä näistä kirjoista. Sen lisäksi, että pikku vanha Flavia on oiva sankaritar ja rikoksien ratkominen lapsenmielisestä näkökulmasta on virkistävän erilaista. Lapsenmielisyys ja murhat voivat olla melko tuhoontuomittu yhdistelmä, yleensä lapsenmieli ei pysty käsittelemään kunnolla edes sellaisia raakuuksia, mutta Flaviassa on sitä jotain. Hän on älykäs, pikku vanha, nokkela ja hauska. Vaikka hän on lyhyen elämänsä aikana joutunut vaikka minkälaisen tilanteen eteen, hän ei ole menettänyt lapsenmielisyyttään. Mahtavan sankarittaren lisäksi minua ihastuttaa kirjan ajankuva sekä miljöö. Buckshawn ränsistynyt kartano on täynnä yllätyksiä ja muodostunut minulle melkein yhtä rakkaaksi kuin Flavialle. Bishop's Laceyn kylä on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia ihmisiä ja sen historia kätkee sisäänsä paljon mysteereitä, joista tulemme varmasti vielä lukemaan. 

Edelleen jäi kortteja kääntämättä, vaikka kolmas osa on jo ahmittu. Hobblerit on teema, jota on raotettu, muttei täysin paljastettu. Entä kotikartanon kohtalo, joutuvatko De Lucet luopumaan rakkaasta kodistaan? Harrietistakin tullaan varmasti vielä kertomaan lisää, sillä Flavian tiedonjano ja halu oppia tuntemaan edesmennyt äitinsä, on kyltymätön. Lisäksi De Lucen perheen perhesuhteet ovat enemmän kuin vähän vinksahtaneet, odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. 

Tartun ehdottomasti suurella odotuksella myös seuraavaan osaan, joka on Filminauha kohtalon käsissä. Lisäksi sarjassa on ilmestynyt myös jo seuraavat osat; Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä Kuolleet linnut eivät laula. Syksyllä ilmestyy myös uusi osa nimeltään Nokisen tomumajan arvoitus.

Mainintana vielä ennen arvosanaa, että sarjan kansikuvat ovat I-H-A-N-I-A!

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: A Red Herring Without Mustard (2011)
Sivuja: 412
Suomentanut: Maija Heikinheimo

Mistä minulle: Kirjastosta