torstai 28. joulukuuta 2017

Marko Hautala: Kuokkamummo

"Syrjäisen lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan peloteltavaksi Kuokkamummolla. Onko kyse pelkästä leikistä? Maisa kiinnostuu tekemään väitöskirjaa lapsuusseudustaan, siellä elää yhä sama, hänellekin tuttu julma perinne, johon lapset painostavat toisiaan osallistumaan. Muistot kotiseudusta ja teinirakkaudesta vaivaavat yhä myös aikuista Samuel Autiota, hän ei saa niistä otetta. Jos Kuokkamummo on pelkkää kaupunkilegendaa, miksi ihmisiä katoaa jäljettömiin? Entä mitä tapahtuu autiossa, kielletyssä kartanossa merenrannalla?"

Olen niin iloinen, että olen löytänyt tieni Hautalan kirjojen pariin.  Luin kesällä Hautalalta Kuiskaavan tytön ahmien. Siitä rohkaistuneena lainasin Kuokkamummon. Olihan se hyvä, vaikka ei sitä kaikista kauheinta kauhua, mutta ehdottomasti karvoja nostattavaa tarinan kerrontaa. Itse perinteiseksi miellettäviä hyytäviä kauhukohtauksia ei ole paljon, mutta Kuokkamummo itsessään ja hahmon ympärillä pyörivä legenda on omiaan nostatamaan ihon kananlihalle. Kesympää Kingiin verrattuna, muttei paini kuitenkaan höyhensarjassa genressään. Hautalaa voisi tituleerata kotimaisen kauhun kuninkaaksi. Kyllä sen verran Kuokkamummo teki minuun vaikutuksen, ettei pimeään metsään ihan heti tee mieli mennä samoilemaan, sitähän saattaisi pian kuokka kapsahtaa selkään....

Hautalan kerronta on vaivatonta, välillä aivan naurattaa kuinka helposti tarinaa lukee. Se kulkee sujuvasti kahdessa aikatasossa ja onnistuu heittämään nasevia kuvauksia väliin. Tarina ei päästä kuitenkaan lukijaansa aivan helpolla. Paljon on jätetty tulkinnan varaan. Kun käsitellään ihmismieltä ja psykologiaa, kaikki ei aina olekaan niin mustavalkoista ja helppotulkintaista. Kirjan salaisuus piilee tunnelmassa, joka on pahaenteinen ja painostava alusta loppuun kohoten hiljalleen huippuunsa. Tumman sävyjä tuodaan lisää inhorealismilla enemmän kuin perinteisillä kauhukohtauksilla, eikä kirjan hahmotkaan ole mitään hopeareunuksilla kehystettyjä. Loppu jättää paljon auki, mistä lopulta olikaan kyse? Oliko kaikki lähtöisin merihirviöstä? Vai oliko urbaanilegenda saanut liialliset mittasuhteet? Oliko urbaaniinlegendaan kääritty jotain tulenarkaa, jotta saadaan pidettyä uteliaat poissa nuuskimasta? Oliko tämä sittenkin vain perinteinen kummitustalotarina vai kertomus ihmismielen järkkymisestä tai järkyttämisestä? Mene ja tiedä tai päätä itse, lukemalla se ainakin selviää mihin lopputulokseen itse päädyt Kuokkamummon kanssa. Itse olen lähinnä pienen hämmennyksen vallassa, mutta samalla innoissani juonen nerokkaasta kieroudesta! Mutta hyvä kirjallisuus saa tuntemaan ja jää lukijan mieleen takakannen sulkemisen jälkeenkin. Siinä ehdottomasti tämä kirja onnistuu, se jättää pohtimaan tuota urbaanilegendaa, joka pohjautuu tosielämään, pidemmäksi aikaa.

Kuokkamummo on Hautalan kuudes romaani. Kääriliinat ja Unikoira kiinnostavat kovasti ja taidankin vilkuilla niistä jompaa kumpaa seuraavalla kirjastoreissulla. Storytelistä löytyy äänikirjasarjana Isä Malakain silmät, melkeinpä voisin taas ottaa Storytelin käyttöön. Kyseinen äänikirjasarja vaikutta todella mielenkiintoiselta. Hautala on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija, mikäli et ole vielä herran kirjoihin tutustunut. Mutta todella herkille en lähtisi ainakaan Kuokkamummoa suosittelemaan.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 328

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 21. joulukuuta 2017

Stephen King - Rita Hayworth - Avain pakoon

"Red istuu elinkautista Shawshankin vankilassa - Andy taas on uuso tulokas. Red hankkii Andylle, tämän pyynnöstä, Rita Hayworthin ja samalla avaimen pakoon. 

Stephen Kingin mestarillinen kuvaus vankilasta ja ystävyydestä, jonka avulla kaikki muurit murtuvat, hitaasti mutta vääjäämättömästi."

Lainaamaani Book Studion painos sisälsi myös pienoisromaanin Etevä oppilas. Kirja on julkaistu aikaisemmin nimellä Kauhun vuodenajat

Aloitetaan kuuluisasta Rita Hayworthista ja avaimesta pakoon, tarinasta joka listataan välillä kirjoihin, jotka tulisi lukea edes kerran. Tarinaan, josta on tehty myös samanniminen elokuva, jota tähdittää mm. Morgan Freeman. Elokuva on myös äänestetty Imdb:n top 250 -listalla parhaaksi elokuvaksi. Aloinkin mieheni kanssa katsomaan kyseistä elokuvaa heti kirjan luettuani ja onhan se hyvä.

Avain pakoon ei ollut millään muotoa tuttua Kingiä, sitä Kingiä, jota kauhun kuninkaaksi sanotaan. Pienoisromaani on lämminhenkinen vankila draama, jossa Red kertoo ystävästään, joka sitkeydellä, kekseliäisyydellä ja pitkäjänteisyydellä kaivaa tiensä vapauteen. Se raottaa lukijalle vankilan karua arkea, joka on pitkään istuneille vangeille tuttu ja turvallinen pienoismaailma. Vankilassa on omat säännöt - julkiset ja kirjoittamattomat, mutta kun niihin sopeutuu ja tottuu pieniin ympyröihin, alkaa se tuntumaan kodilta. Ulkomaailmaan pääsy ja sinne sopeutuminen on pitkän kakun jälkeen oma haasteensa, vaikka kivisten seinien sisällä siittä haaveillaan. Tarina on myös kertomus ystävyydestä ja luottamuksesta sekä toivosta.

Kirjaan tarttuessa en tiennyt yhtään mitä odottaa, mutta luulin tämän kauhuosastolta lainanneena saavani sitä. Vaikka tarina ei lunastanut alkuodotuksiani, ei se kuitenkaan ollut pettymys. Rita Hayworth - Avain pakoon on hieno ja puhutteleva tarina. Tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka onkin lajityypiltään epätyypillistä Kingiä. Herran näyttää kuitenkin taipuvan moneen.

Seuraavana vuorossa onkin sitten Kingin Etevä oppilas.  Todd on teini-ikäinen poika, joka on tehnyt elämänsä löydön. Hän on tunnistanut kaupungissaan asuvan vanhan miehen natsisotilaaksi, joka on toiminut johtajana Patinin kuolemanleirillä. Kurt Dussander on yksi etsityimmistä natsijohtajista tekemiensä kauheuksien vuoksi. Natseista kiinnostunut Todd kiristää Kurtin kertomaan itselleen tarinoita kuolemanleireistä sekä juutalaisiin kohdistuneista hirmuteoista ja solmii samalla erikoisen suhteen Kurtiin. Suhteen, joka koituu kohtaloksi heille  molemmille.

Pelottavaa ei ole vieläkään luvassa, mutta puistattava tarina on kuitenkin. Jälleen sujuvasti kirjoitettua
sekä melkoisen ahdistavaa juonenkäännettä. Jo enemmän Kingimäistä tykitystä. Tarinan tiimellyksessä sivutaan ohimennen ensimäisestä tarinasta tuttua Andya, se olikin merkittävä yhdistävä tekijä näiden kahden tarinan välillä. Suurin silta löytynee, kun tarinoita lähestytään moraalisesta näkökulmasta. Muutenhan ne eroavat toisistaan kuin yö päivästä. Avain pakoon käsittelee vankien elämää ja unelmaa vapaudesta sekä ystävyyttä, kun taas Etevä oppilas pinnanalla kytevää sarjamurhaajaa, jolla moraali puuttuu kokonaan. Kuinka ahneus ja uteliaisuus voi työntää ihmisen mielen sen viimeisen rajan yli, joka saa sisällä asuvan hirviön heräämään. Loppujen lopuksi Etevä oppilas ei tarjoa mitään mieltä mullistavaa, vaan lyhyen tarinan, joka saa inhon väristyksiä kulkemaan selkää pitkin.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Book Studio
Ilmestynyt suomeksi: 1995
Alkuteos: Different Seasons (1982) 
Suomentanut: Tapio Tamminen
Sivuja: 319

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

"Pikkupiiasta täysihoitolan omistajaksi kohonneen Ida Erikssonin tytär Kirsti tempautuu muodin mekkaan, 1920-luvun Pariisiin. Suosikkisarjassa pääset kurkistamaan merkkihenkilöiden arkielämään kuin Downton Abbeyssa ikään.
Luentosalien sijaan parikymppinen Kirsti viihtyy ystävänsä ompelimossa, jossa tehdään ateljeeripukuja Helsingin herrasrouville.

Yllättäen hänelle tarjotaan paikkaa Pariisissa erään madame Cocon muotitalon harjoittelijana. Matkallaan Kirsti kohtaa niin suomalaisia kuin amerikkalaisia taiteilijoita – sekä naisen, jolla on samanlaiset kaksiväriset silmät kuin hänellä.

Tytärtään ikävöivää Idaa työllistävät täysihoitola, pienet kaksospojat sekä Eliaksen riskaabelit pirssiautobisnekset."

Syrjästäkatsojan tarinoiden viidennessä osassa syrjästäkatsojaksi on astunut Idan tytär Kirsti. Idasta on tullut rouva Helenius, täysihoitolan omistaja. Hänen elämänsä on mallillaan, joten kertojanääni annetaan hänen tyttärelleen. Hieman alussa vieroksuin tätä ratkaisua, sillä olin neljän ensimmäisen osan kohdalla jo niin kiintynyt Idaan. Nopeasti kuitenkin tempauduin mukaan Kirstin elämään 1920-luvun pyörteissä. Kirsti on lujatahtoinen nuori nainen ja muistuttaa pitkälti äitiään. Maailma on kuitenkin muuttunut ja Kirstillä on oma suuntansa elämälle. Kirjassa törmätään moniin henkilöihin, jotka tulevat tulevaisuudessa olemaan tunnettuja. Kirstin kasvattisisko Alli tuntee paloa runoutta kohtaan ja hän ajautuu samoihin piireihin Olavi Paavolaisen kanssa, joka on myös keskeinen vaikuttaja juuri perustetussa tulenkantajissa. Tytöt kuuluvat Nuoren Voiman Liittoon, jonka piireissä pyörivät Olavin lisäksi mm. Yrjö Jylhä, Katri Vala, Uuno Kailas ja Ilmari Pimiä.

Enni Mustonen herättää 1920-luvun elämän menon nuoren naisen näkökulmasta mahtavasti henkiin lukijan silmissä. Kun sydänsurut sekä rakkaan menetys vievät Kirstin tien Pariisiin saa tarina aivan uutta puhtia. Ihana muodikas Pariisi. Kirstin päätyminen noin vain kuuluisan muotitalon riviin ompelijaksi vaikutti ensialkuun hieman epäuskottavalta juonenkäänteeltä, kuten moni muukin tapahtuma Pariisissa, mutta silti Pariisin tapahtumat olivat mielestäni kirjan paras osa. Toisaalta, kokihan Idakin elämässään välillä melko yllättäviä käänteitä. Jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa - toinen maailmansota on vielä käymättä, saako Kirsti selville kuka on hänen isänsä oikeasti, entä orastava rakkaus?

Syrjästäkatsojan tarinat on historiannälkäiselle lukijalle mannaa. Mustonen on tehnyt taustatyönsä esimerkillisen hyvin ja punoo taidokkaasti yhteen historiallista faktaa ja fiktiivisien henkilöiden elämänkäänteisiin. Vierailemisen arvoiset ovat Syrjästäkatsojan tarinoiden facebook-sivut, joissa on valtavan paljon taustatietoa romaaneihin liittyen. Ajankuva ja tavallisen arjen kuvaaminen on sarjan vahvuuksia ja ehkä parasta antia - välillä tuntuu kuin olisi aikakoneen kyydissä seuraamassa tuon ajan elämänmenoa ihan vierestä. Lisäksi tarinankerronta on sulavaa ja soljuvaa, joten lukunautinto on taattua. En malttaisi odottaa seuraavan osan ilmestymistä.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 496

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 15. joulukuuta 2017

Ransom Riggs: Kolkko kaupunki (neiti Peregrinen eriskummalliset lapset #2)

"On syyskuu vuonna 1940. Neiti Peregrinen orpokoti on hajaannuksen tilassa. Jacob Portman ja hänen uudet eriskummalliset ystävänsä matkaavat saarelta Lontooseen, jossa he yrittävät löytää keinon pelastaa Neiti Peregrine, joka on jäänyt loukkuun linnun ruumiiseen. Sodan raunioittama kaupunki on kuitenkin yllättäviä vaaroja täynnä.

Kolkko kaupunki vie lukijat maailmaan, jossa aikahypyt ja muodonmuuttajat, aikuisiksi kasvaneet eriskummalliset, hirviöt ja yliluonnolliset eläimet ovat todellisuutta. Karmivatunnelmainen fantasia on kuvitettu aidoin vintage-valokuvin, jotka tekevät lukukokemuksesta aivan erityisen."

Neiti Peregrinen eriskummalliset lapset oli aivan huikean upea lukukokemus - kun luin ensimmäisen osan olin aivan äimistynyt. Se mikä teki kirjasta niin erityisen hätkähdyttävän oli juoni, joka oli rakennettu eriskummallisten kuvien ympärille. Nuo kuvat löytyivät myös kirjan sivuilta ja havainnollistivat tarinaa luoden aivan ominatakeisen synkän tunnelman. Näistä upeista vintagekuvista saamme nauttia myös toisen osan sivuilla. Tutut hahmot jatkavat seikkailuaan läpi sodan runnoman Lontoon yrittäen pelastaa linnun muotoon juuttuneen ymbrynensä. Kuoriot ja kalmiaat jahtaavat nuoria sankareitamme, kun he yrittävät löytää tiensä viimeisen vapaana olevan ymbrynen luo, ainoa joka pystyy pelastamaan neiti Peregrinen.

Myös toinen osa on synkkäsävyistä fantasiaa, joka tempaisee lukijan mukaansa lasten seikkaluihin. Kirjan sivut vain hupenevat silmissä, kun tarinaa on pakko lukea vielä yksi sivu ja yksi sivu ja yksi sivu.... Välillä on mukava pysähtyä tutkailemaan kuvia, jotka saavat välillä ihon kananlihalle. Ransom Riggs kyllä taitaa tämän homman. Minkä vaivan hän on nähnyt kuvia kerätäkseen ja luoden näin huikean fantasiatarinan niiden ympärille. Riggs kyllä ansaitsee kaiken kunnian kirjoistaan. Ehkä hienoiseksi pettymykseksi muodostuivat toisen osan kuvat, jotka eivät olleet yhtä karmivia kuin ensimmäisessä osassa. Sitä karmivuutta jäin kyllä tässä toisessa osassa kaipaamaan.

Sarjan kolmatta osaa Library of Souls ei ole suomennettu. Toinen osa päättyi niin kutkuttavasti, että viimeinen osakin houkuttaisi lukea, kunhan se joskus ilmestyy suomen kielellä.

Vaikka nuoret sankarit antavat olettaa kirjan olevan suunnattu enemmän nuorille lukijoille, näen sen sopivan silti kaiken ikäisille lukijoille. Myös sellaisille, jotka eivät normaalisti koe fantasiaa omana lajinaan. Riggs luoma maailma on niin omintakeinen ja tunnelma vertaansa vailla, että se saattaa jopa yllättää. Tarina etenee sopivassa tahdissa ja matkan aikana törmätään mielenkiintoisiin henkilöihin ja hahmoihin. Tapahtumia on siinä suhteessa ettei lukija ehdi pitkästymään, sillä rytäkkää on luvassa enemmän ja vähemmän - oikeastaan enemmän.

Kirjojen pohjalta on ilmestynyt sarjan nimeä kantava elokuva, jonka on ohjannut Tim Burton. Aivan oli katsottava elokuva, vaikka kirjat ovat tässäkin ylivoimaisia voittajia paremmuudessa.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: S&S
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: Hollow City (2014)
Sivuja: 393
Suomentanut: Kaisa Kattelus

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kevään 2018 uutuuskirjat

Otetaan nyt Suomen syntymäpäivien kunniaksi katsaus kevään tuleviin kirjoihin. Ensin kevään kirjatarjonta lupaa taas monia huikeita uutuuksia sekä uutta tuotantoa jo tunnetuilta kirjailijoilta. TBR-lista sen kuin vain jatkaa kasvamistaan, mutta ainakaan minun ei tarvitse koskaan vaipua epätietoisuuteen siittä, mitä lukisin seuraavaksi.

Otava:
  • Sara Medberg - Kultaportin kaunottaret
  • Olli Jalonen - Taivaanpallo
  • Heli Galliano - Kyyhky ja susi
  • Enni Mustonen - Taiteilijan vaimo
  • Kati Hiekkapelto - Hiillos
  • Ruth Ware - Nainen hytissä 10
  • A. J. Finn - Nainen ikkunassa
Tammi:
  • J. S. Monroe - Löydä minut
  • Elizabeth Strout - Nimeni on Lucy Barton

WSOY
  •  Einar Hansen - Guardian Angel - Suojelusenkeli
  • Simona Ahrnstedt - Vain yksi yö
Gummerus
  • Pauliina Rauhala - Synninkantajat
  • Elif Shafak - eevan kolme tytärtä
  • Clare Mackintosh - Minä näen sinut
Bazar
  •  Alan Bradley - Kolmasti naukuva kissa
  • Fiona Barton - Leski
  • Susanne Jansson - Uhrisuo
Like
  • Katja Törmänen - Karhun morsian
  • Elisabeth Norebäck - Olet minun
  •  Samantha Schweblin - Houreuni
  • Gaël Faye - Pienen pieni maa
Tässä mielestäni kiinnostavimpia uutuuksia. Eniten odotan Pauliina Rauhalan uutuutta, sillä Taivaslaulu teki minuun suuren vaikutuksen sekä tietenkin Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden kuudetta osaa. Mitä sinä odotat eniten kirjakeväältä 2018?

Nyt lähden jatkamaan itsenäisyyspäivän juhlimista glögin ja linnanjuhlien parissa. Hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekkin ja onnea 100-vuotiaalle Suomelle!


lauantai 25. marraskuuta 2017

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekerinpoikaa)

"Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä on saanut salaperäisen kutsun illanviettoon. Syrjäisellä saarella on vain yksi talo, amerikkalaisen miljonäärin rakennuttama loistohuvila. Kutsut lähettänyt isäntä ei ilmestykään paikalle. Ruokailuhuoneen pöydälle asetellut kymmenen posliininukkea katoavat omituisesti yksi kerrallaan – aina silloin kun joku vieraista kuolee. Jäljelle jääneet pälyilevät toisiaan kauhuissaan."

Eikä yksikään pelastunut eli alkuperäiseltä nimeltään Kymmenen pientä neekerinpoikaa on lienee Christien tunnetuimpia teoksia. Onhan tämä klassikkokirja yksi rikoskirjallisuuden helmi, tunnetuin suljetussa tilassa tapahtuvien arvoituksien genressä. Olen nähnyt ja lukenut useampiakin teoksia, joissa suljetussa tilassa tapahtuu kummia ja vain yksi voi olla syyllinen. Silti tämä Christien teos on heittämällä paras niistä kaikista. Eikä yksikään pelastunut on ajaton klassikko, joka jokaisen tulisi lukea jossakin vaiheessa elämäänsä. 

Kirjan nimi Eikä yksikään pelastunut kertoo paljon kirjan loppuratkaisusta, kukaan saarella olevista ei selviä hengissä. Kaikki kuolemat näyttävät seuraavan pelottavan tarkasti runoa, joka löytyy huvilan seinältä:

"Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.
Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.
Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.
Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.
Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.
On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.
Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,
kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.
On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.
Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään."
- Agatha Christie
Kuka on syyllinen? Kukaan ei pääse saarelta pois, eikä saarelle pääse noin vain. Joku läsnä olevista on murhaaja, mutta kuka? Jokainen saarella olija on kätkenyt menneisyytensä synkän muiston, jossa  on syyllistynyt tavalla tai toisella toisen ihmisen kuolemaan. Saarella tapahtuvat kuolemat vaikuttavat olevan rangasitus menneisyyden rikkomuksista.  En osannut arvata syyllistä ja loppuratkaisu tuli minulle täytenä yllätyksenä. Kirja oli niin hyvä, että minun oli ahmittava se melkein yhdeltä istumalta. 
 
Tavanomaisesta Christiestä poiketen tässä kirjassa ei ollut salapoliisia - ei Marplea eikä Poirotia. Tarinaa kerrotaan saarella olijoiden näkökulmasta herättäen epäilyksiä milloin kenenkin suuntaan. Murhaaja selviää lopussa löytyvän tunnustuksen muodossa, jossa murhaajan kirje on saapunut pullopostilla poliisille.
 
Kirjasta on julkaistu monta eri painosta. Aivan uusimmassa painoksessa on runostakin muutettu neekerinpoika sotilaspojaksi. Jos oikein penkoo on kirja aivan ensin julkaistu Suomessa nimellä Eikä yksikään pelastunut. 1960-luvulla se julkaistiin ensimmäisen kerran nimellä Kymmenen pientä neekerinpoikaa, mutta nimen loukkavuuden vuoksi se vaihdettiin jälleen vuonna 2003  muotoon Eikä yksikään pelastunut. Uusimmassa painoksessa on sitten runokin viimein siistitty. 
 
Annan kirjalle 5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: Ensimmäisen kerran 1940 / lukemani painos 2003
Alkuteos: And Then There Were None (1939)
Sivuja: 259
Suomentanut: Helka Varho 
 
Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 17. marraskuuta 2017

J.S. Meresmaa: Mifongin kätkemä (Mifonki #4)

"Merontesissa kuohuu. Nuori kuningas Ciaran on syösty vallasta, ja hän joutuu pakenemaan henkensä kaupalla vallananastajan vainoa. Pakomatkassa Ciarania auttaa harvojen ja valittujen hovinedustajien lisäksi hänen äitinsä Ardis, joka on omien kiperien ratkaisujensa edessä: Voisiko hän antaa itselleen luvan elämänsä rakkauteen, siihen suurimpaan ja sykähdyttävimpään? Vai tulisiko hänen palata Itämantereelle tutun ja turvallisen aviomiehensä ja nuorimman tyttärensä luokse? Ratkaisevan kysymyksen Ardisille esittää kuitenkin Ciaran.Heistä kumpikin saa huomata, että valta ja vapaus kietoutuvat toisiinsa joskus yllättävillä tavoilla.

Suurten menetyksien kalvama Fewrynn vie itsensä äärirajoille kajotessaan niin mielensä kuin mahtinsa varjopuoleen. Elämän ja kuoleman rajamailla häntä opastaa mustan mahdin vankeudesta selvinnyt Linn Rondestani. Kuinka pitkälle mifongilta saatu mahti kantaa? Entä mitä kaikkea siihen kätkeytyy? Jokaisella teolla on seurauksensa, ja Fewrynn saattaa alulle jotakin, joka saa koko Merontesin kauhun valtaan."

Kun aikoinaan Mifonki-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi, olin aivan otettu. Huikean hienoa kotimaista fantasiaa. Muistan kuinka eläydyin Ardisin ja Danten väliseen kemiaan ja toivoin niin kovin heidän saavan toisensa. Idea oli omaperäinen ja kakkososan ilmestyessä riensin lainaamaan sen kirjastosta heti tuoreeltaan. Kolmannen osan kohdalla olin ehkä hieman pettynyt sukupolven vaihdokseen tarinassa, vaikka Ardisin lapset olivat mielenkiintoisia persoonia. Uskoin ja toivoin heidän tuovan uusia mausteita tarinaan, uusia ulottuvuuksia he kyllä toikin. Kolmas osa jaksoi vielä kantaa, mutta tämän neljännen kohdalla huomaan jo intoni hiipuuneen. Ihmettelen kyllä suuresti, mikä tässä kovasti pitämässäni sarjassa oikein on alkanut tökkimään. Jälleen juonikuvioita kieputettiin päälaelleen, jokaisen polkua seurattiin pienissä erissä keskeisten henkilöiden näkökulmista. Tapahtumia ei puuttunut kirjasta, mutta silti huomasin välillä toivovani, että kirja loppuisi jo. 

Kirjaa on vaikea kuvailla spoilaamatta liikaa kirjan tapahtumia. Ne on toki koettava itse. Sen verran uskallan paljastaa minäkin, että keskeiset hahmotkaan ei ole turvassa, sillä Meresmaa on vetäissyt  jälleen George R. R. Martin vaihteen päälle, mutta pienemmillä kierroksilla. Kirjan lopussa on jälleen cliffhanger, joka kutsuu tarttumaan seuraavaan osaan. Minulla on kuitenkin Mifonki ähky ja tarvitsen muutaman tovin toipua tästä olotilasta. Ehkä vielä tulee se päivä, että uteliaisuus vie voiton ja tartun seuraavaan osaan. Pelkään vain jaksaako sarjan idea enään kantaa, vaikka pidän suuresti Meresmaan luomasta historiallisvivahteisesta fantasiamaailmasta. Meresmaan nopea tempoinen kirjoitustyyli on  välillä hieman hengästyttävää, sillä minkään asian ympärille ei jäädä viipyilemään kauksi aikaan, kun suunnataan jos päätä pahkaa eteenpäin. Kirja on alusta loppuun asti täyttä tykistystä.

En oikein osaa arvostella kirjaa. Välillä tuntui että annan vain kaksi pistettä, toisaalta tuntui että kolmekin on ansaittu. Teen kompromissin ja annan 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Myllylahti
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 475

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 31. lokakuuta 2017

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

"Cecilia löytää kirjeen josta kuoriutuu hänen miehensä musertava salaisuus. Tess taas kuulee miehensä ja ystävänsä rakastuneen toisiinsa, pakahduttavasti, joten kolmas pyörä, Tess, lähtee. Rachel on menettänyt tyttärensä ja epäilee nyt tietävänsä kuka hänet murhasi. Mies on sama, jota kohtaan Tess alkaa tuntea kiihkeää vetoa. Naiset kohtaavat Sydneyssä. Nauru ja kyyneleet tilkitsevät tarinat toisiinsa. Lukija nauraa arjen pannukakuille ja jo kohta vakavoituu suurten moraalisten kysymysten edessä. Onko parempi pitää totuus kätkettynä Pandoran lippaassa, jottei se vahingoita rakkaitasi?"

Minä koukutuin ja ahmin tätä kirjaa innoissani.  Juoni kuulostaa vakava sävyiseltä, jopa dramaattiselta, kirjan kuvausta luettaessa. Silti luonnehtisin Hyvän aviomiehen olevan kevyttä luettavaa. Moriarty on minulle ennestään tuttu, kun HBO julkaisi hänen kirjan pohjalta tehdyn minisarjan Big Little Lies. Rakenne on hieman samanlainen tässä kirjassa kuin sarjassakin. Hyvässä yhteisössä, jossa kaikki näyttää ulospäin olevan mallikkaasti tapahtuu pinnanalla enemmän kuin osaamme olettaa. Jokaisella henkilöllä on omat salaisuutensa piilossa julkisivun takana. On tapahtunut myös rikos, jonka ratkaisu on yksi juonilangoista, mutta pääpaino kirjassa on ihmissuhteissa. Myös henkilöhahmoissa oli jonkinverran samankaltaisuuksia.

Kepeää kerrontaa lukee mielellään ja kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Eläydyin suuresti Tessiin ja orastavaan suhteeseen Connorin kanssa. Olin hieman pettynyt loppuratkaisuun, sillä Tessin mies oli tehnyt varsin sikamaisen tempun. Tessin tarina risteää Cecilia Fitzpatrickin tarinaan, kun menneisyyden haamut nousevat kummittelemaan John-Paulin kirjeen myötä. Rachel jäi minulle henkilöistä etäisemmäksi, johtuen varmaan etten osannut samaistua häneen milllään tasolla. Vaikuttava hahmo Rachel oli kaikkineen ja hyvin keskeinen kaikkien tarinoiden kietoutuessa yhteen. Hieman tuntui hassulta miten niinkin suuressa kaupungissa kuin Sydney saattoi olla niin pienet ympyrät, mutta en vaivannut asialla suuremmin päätäni, kun focus oli loistavassa juonikuviossa. 

Kaiken kepeyden, draaman ja jännityksen keskellä pysähdytään myös pohtimaan moraalisia kysymyksiä, jotka saavat lukijatkin ajattelemaan asioita laajemmasta näkövinkkelistä. Mitä itse olisit tehnyt noiden naisten asemassa? 

Kerrassaan loistavaa luettavaa, tartun ehdottomasti muihinkin Moriartyn teoksiin. Kirja oli vaikuttava ja loppu epilogi kruunasi kaiken. Myös Big Little Lies oli vaikuttava sarja, joten olen melko vakuuttunut Morairtyn kirjailijan lahjoista. Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoja kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: The Husband's Secret (2013)
Sivuja: 442
Suomentanut: Helene Bützow

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Stephenie Meyer: Kemisti

"Työnantajaansa pakeneva ex-agentti joutuu henkensä pelastaakseen ottamaan vastaan vielä yhden tehtävän huikaisevan koukuttavassa trillerissä.

Vain harva tiesi naisen supersalaisesta tehtävästä Yhdysvaltain hallituksen palveluksessa. Varoittamatta hän sai tappajat peräänsä, kun hänen työnsä haluttiin pyyhkiä olemattomiin. Mutta nainen pääsi pakenemaan, eikä hän sen jälkeen ole pysytellyt pitkään samassa paikassa tai käyttänyt samaa nimeä. Hänen ainoa luotettunsa on surmattu, ja hän pitää nyt yksin hallussaan tietoa, joka on hallitukselle uhka. Sitten vainoajat ottavat häneen yhteyttä. Nainen saa pitää henkensä, jos suostuu vielä yhteen, entistä kammottavampaan tehtävään."

Kenen idea oli laittaa tähän kirjaan henkäyksen ohutta paperia sivuiksi? Voi että, kylläpä verenpaineet nousi kun sivut tarttuivat toisiinsa kiinni ja kääntäessä saattoi mennä useampi sivu eteenpäin. Koitettiinko tällä idealla saada kirja vaikuttamaan ohuemmalta, että useampi nuori tarttuisi siihen ajatellen - tämän luen nopeaa? Kirjassa on yli 500 sivua, olisivat rehdisti tehneet rehellisen paksun kirjan! Ei olisi haitannut vaikka tekstiäkin olisi laitettu sivuille hieman väljemmin. Olisihan sivu määrä toki siitäkin kasvanut, mutta mitä sitä järkälettä piilottelemaan vippaskonsteilla. Kyllä vannoutuneet Meyer fanit olisi iskeneet kiinni silti. Meyer osoitti jo Twilighteilla olevansa osaava kirjailija, Vieraskin oli nautinnollista luettavaa, vaikka vampyyrialueelta siirryttiinkin sujuvasti scifiin.

Vieraasta poiketaan sitten jo hieman toiseen ääripäähän. Kirjasta ei löydy tällä kertaa mitään yliluonnollista, vain kylmähermoinen ja jäykkä huippukemisti Alex, joka on elänyt elämänsä viimeisimmät vuodet pakosalla entistä työnantajaansa valtion huippusalaista osastoa. 

Kirjan alku ei käynnistynyt aivan toivotulla tavalla, vaikkei se kylmäksi jättänyt siltikkään. Kunnolla päästään vauhtiin, kun katon läpi rysähtää Kevin pelastamaan veljeään. Silloin koko juonikuvio hahmottuu lukijalle ja alussa annettu mielikuva hieman tylsästä peruskuviosta ihmiskuntaa uhkaavasta vaarasta saa aivan uudet sfäärit. Ei Meyer ole unohtanut tästä tiivistahtisesta trilleristä hänelle tyypillistä mahdottomalta tuntuvaa suhdekuviota. Tällä kertaa epätodennäköinen rakkaustarina syttyy päähenkilön ja uhriksi oletetun henkilön välillä. Tämä suhde saa kuitenkin läpäisemmättömältä tuntuneen pakkomielteisenoloisen päähenkilön paksun ulkokuoren hiljalleen sulamaan ja näyttää aivan toisenlaisen puolen Alexista. Juoni siis itsessään oli varsin toimiva, jännittävä ja yllättäväkin. Vauhtia eikä vaarallisia tilanteita tarinasta puutu. Aihepiiri ei vaan kuulu minun suosikkeihini, eikä kirja sytyttänyt aivan odottamallani tavalla. Lukeminen oli ajottain hitaan tuntuista, johtuen osittain täyteen ahdetuista ja liian ohuista sivuista, mutta myös turhan jaarittelusta. Osittain tarinaa olisi voinut typistää ilman, että juoni olisi oleellisesti kärsinyt.

Pidin pääasiassa kuitenkin Meyerin uudesta aluevaltauksesta vaikken vakoiluagenttikirjojen ystävä olekkaan. Muutamia epäonnistuneita kohtia kohden oli kuitenkin paljon onnistunetia, joten lopulta kirjasta jäi enemmän positiivinen kuin negatiivinen mielikuva. Olen tyytyväinen, että ylitin ennakkoasenteeni agentteja kohtaan ja luin Meyerin uutuuden.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2017
Alkuteos: The Chemist (2016)
Sivuja: 509
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Mitäs nyt katsellaan?

Nyt on tullut taas enemmän viihdyttyä tv-sarjojen parissa. Ajattelin pitkästä aikaa vinkata teillekkin muutamia hyviä ja katsomisen arvoisia sarjoja. Ja olisi kiva jos tekin vinkkaisitte minulle katsomisen arvoisia ohjelmia Netflixistä, Viaplaysta tai HBO:lta. Tokihan edellisen aiheeseen liittyvän postauksen jälkeen on tullut katsottua vaikka ja mitä. Mm Game Of Thronesin uusin kutkuttava kausi. Seuraavaa ei jaksaisi millään odottaa!

Listaan nyt kuitenkin ihan viimeaikaisimpia katsomiani vakuuttavia sarjoja.

Wayward Pines

Amerikkalainen jännityssarja, joka perustuu Blake Crouchin  saman nimiseen romaanitrilogiaan. Ensimmäinen kausi oli 10 jakson pituinen ja kuulemma adaptoi koko trilogian pääpiirteissään. Toista kautta ei pitänyt tulla, mutta kaikeksi onneksi se tehtiin. Toinen kausi loppui niin kutkuttavasti, että toivon todella kolmannen kauden ilmestymistä. Vielä ei mitään varmaa tietoa sen teosta ole kuitenkaan tullut.

Agentti Ethan Burke joutuu onnettomuuteen ja herää sairaalasta Wayward Pinesista. Wayward Pines on pieni kaupunki Idahossa, ja vaikuttaa aluksi aivan tavalliselta idylliseltä paikalta muiden joukossa. Pian Ethan kuitenkin huomaa, ettei kaupungista ole pois pääsyä ja karmea totuus alkaa paljastua hänelle pikku hiljaa.

Itse en ole lukenut kirjoja. Latasin kuitenkin ensimmäisen osan Elisa kirjaan, sillä onhan tämä vielä koettava kirjana. Sarja oli todella koukuttava. Suosittelen lämpimästi, sarja löytyy ainakin Viaplaylta sekä Fox playlta.

11.22.63

Stephen Kingin menestysromaaniin pohjautuva telvisiosarja John F. Kennedyn salamurhasta. Kirja itsessään on niin järkälemäinen, etten jaksa lukea sitä, suoraan sanottuna. Mutta kun huomasin sarjan Viaplaylla, niin oli pakko katsoa heti. Ahmin sarjan kaikki 9 jaksoa melkein yhdeltä istumalta.

Idea yhdistää aikamatkustus ja kuuluisa poliittinen murha oli kiehtova. Opettajana nykyaikana toimiva Jake Epping saa mahdollisuuden estää salamurhan palaamalla aikasilmukassa vuoteen 1960. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo, sillä menneisyys ei halua tulla muutetuksi. Menneisyys laittaa vastaan Jakelle kaikin voimin, mutta mies ei anna periksi, vaan tekee kaikkensa onnistuakseen tehtävässä. Pääosassa nähdään ihana James Franco, jonka hymy on hurmaava. Tämä sarja löytyy Fox playlta sekä Viaplaysta

Olipa kerran

Sarja, jossa sadut ja arkielämä kohtaavat. Seurasin aikoinaan sarjan kaksi ensimmäistä kautta telvisiosta. Nyt Viaplaylle ja Netflixiin oli ilmestynyt sarjan 6 tuotantokautta, joten aloin innoissani jatkamaan siittä mihin jäin. 

Meille kaikille tutut satuhahmot tarinoineen nivoutuvat arkimaailmaan pienessä Storybrookin kaupungissa, jonka ylle on langetettu kirous. Vain yksi ihminen pystyy poistamaan kirouksen, sarjan päähenkilö Emma Swan, joka tulee Storybrookin kaupunkiin kohtalon saattelemana. Kun kirous murtuu, muistavat kaikki kaupungin asukkaat vihdoin keitä he oikeasti ovat. 

Sarja on mukavan kevyttä katseltavaa vaikkei draamaa ja seikkailuita puutu juonikuvioista.

Valtiatar

 Juonittelua, hovielämää, pukuloistoa sekä romantiikkaa, siittä on Valtiatar tehty. Sarja seuraa skotlantilaisen kuningattaren Maria Stuartin vaiheita Ranskassa, mutta ei seuraa historiaa tarkasti. Sarjaan on viety vaikutteita nykypäivästä ja ottanut niin sanotusti taiteellisia vapauksia juonen ja visuaalisen ilmeen suhteen.
Kieltämättä tietyt asiat kuten hittilistan kappaleet tuon ajan elämään vietynä hieman tökkivät, mutta sarjan juonenkäänteet saavat koukkuun pahasti. Olen itkenyt ja nauranut sarjan parissa ja viimeisiä jaksoja viedään.  Tämä on enemmän ehkä nuorille suunnattu sarja, mutta uppoaa minuun ainakin kuin kuuma veitsi voihin. Olen historiallisten sarjojen ystävä ja pidän draamasta, joten sarja on kuin tehty minulle.


keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet

"Romaanin tapahtumat sijoittuvat USA:n etelävaltioihin ja tapahtuma-aika on 1960-luvun alku. Tarinan pääosassa on neljätoistavuotias Lily Owens, jonka elämää varjostavat äidin salaperäinen kuolema ja isän tyrannimainen käytös. Kaupunkia leimaava rotuerottelu laukaisee tapahtumasarjan, jossa Lily 
pakenee kodistaan kotiapulaisena toimineen Rosaleenin kanssa. 
Pakomatkalla kumppanukset päätyvät mehiläisiä kasvattavaan taloon, jossa hunaja ja Musta Madonna hallitsevat elämää."

Tämä kirja on roikkunut TBR-listallani pienen ikuisuuden. Viime kirjasto reissullani päätin vihdoin, että tartun uutuuksien sijaan välillä myös hieman vanhempiin kirjoihin. Joskus tuntuu, kun kirjoja julkaistaan niin valtavasti joka vuosi, että moni vanhempi helmi jää odottamaan lukuvuoroaan liian pitkäksi aikaa. Uutuuksien houkutus on niin voimakas. Väkisin jäin miettimään, että kuinkahan moni helmi jää lukematta juuri tästä syystä? Ajattelen, että ehdin kyllä lukemaan sen myöhemmin ja näiden myöhemmin luettavien lista kasvaa vuosi vuodelta kasvamistaan. Lopulta se on niin pitkä, että yhden ihmisen elinikä ei riitä kaikkien niiden lukemiseen. Ajatuksena kovin masentavaa, koska en haluaisi jäädä huikeista lukukokemuksista paitsi... Meninpä syvälliseksi, palataan itse asiaan. Mennään USA:n etelävaltioiden paahtavan auringon alle. Aikaan, jolloin rotuerottelu oli vielä arkipäivää. Tarinaan, joka ampaisi suoraan sydämeeni. Kertomukseen, joka on pullollaan toinen toistaan valovoimaisempia persoonia, yllättäviä ystävyyksiä yli yhteiskunnan normien, ku ihonväri määritteli ihmisenarvon. Mehiläisten salaisuudet oli iloisen yllättävä positiivinen lukukokemus.

Kirja oli ihanan helppolukuinen, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti eikä vaatinut minkäänlaisia ponnisteluja lukijalta. Tarina tempaisi mukaansa hunajafarmille ja nuoren Lilyn matkaan, joka päättää karata kotoa kapinoidakseen isänsä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan sekä selvittäkseen mitä hänen äidilleen todellisuudessa tapahtui. Lilyn tarina on haavoittuneen ja rikkinäisen tytön kasvutarina paikassa, jossa lämminhenkinen huolenpito, hyväntuulisuus ja välittäminen huokuu kirjan sivuilta ja nostaa hymyn lukijan huulille. Suuria juonenkäänteitä kirja ei tarjoile, mutta antaa lukijalle sitäkin enemmän tunnetta ja tunnelmaa, joka oli varsin ainutlaatuista. Toki tapahtumia on aivan riittämiin, mutta ei mitään kiihkeän suurieleistä.

Mieleeni nousi Piiat, josta pidin valtavasti. Jos on tykännyt Piioista, pitää varmasti tästä ja päinvastoin. Tästä kirjasta on tehty myös saman niminen elokuva, joka on ehdottomasti pakko katsoa. Jotenkin en halua päästää kirjan tunnelmasta millään irti. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustanramo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2005
Alkutes: The Secret Lifes of Bees (2002)
Sivuja:  349
Suomentanut: Helijä Kangas

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 28. syyskuuta 2017

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

"Navarran ikimetsän sydämestä, Baztanjoen penkalta löydetään alastoman teinitytön ruumis. Poliisi yhdistää makaaberin rituaalimurhatapauksen aiempaan surmatekoon. Pian huhut sarjamurhaajasta lähtevät liikkeelle Baztanin laaksossa, missä ikiaikaiset uskomukset elävät yhä. Voisiko asialla olla basajaun, legendoista tuttu metsän näkymätön vartija?

Tutkinnan saa johdettavakseen määrätietoinen konstaapeli Amaia Salazar. Amaia palaa vastentahtoisesti juurilleen vanhaan kotikyläänsä. Tutkinnan edetessä hän joutuu kestämään kollegoidensa kateutta, ratkomaan selvittämättömiä ristiriitoja kahden sisarensa kanssa ja kohtaamaan myös synkän salaisuuden, joka varjosti perheen elämää ja palaa nyt piinaamaan häntä painajaisen lailla."

Näkymätön vartija aloittaa Baskinmaan murhat -trilogian.  Ennakkotiedot lupaavat tarkkanäköistä psykologiaa ja baskimytologiaa sekoitettuna dekkariin. Ei voi mennä pieleen... vai voiko sittenkin? Alku asetelma ainakin vaikuttaa lupaavalta ja kirja on yltänyt myös kansainväliselle bestseller -listalle. Ystäväni myös suositteli minulle sarjaa kehuen sen olevan todella hyvä. Odotukiseni oli korkealla, mutta kuten ehkä jo arvata voitte, lukukokemus ei mennyt nappiin.

Sain huomata, että kirjan läpi tarpomiseen minulla meni lähes kuukausi. Kerronta ei onnistunut imaisemaan minua mukaansa tai pitämään mielenkiintoa yllä, jotta olisin saanut luettua enemmän kuin muutaman sivun kerrallaan. Juoni tuntuu polkevan paikoillaan, tutkinta myös. Oikeastaan vasta lähellä loppua, tarina otti tuulta purjeisiin ja jaksoin keskittyä lukemaan koko loppuratkaisun. Kaiken lisäksi arvasin murhaajan jo hyvissä ajoin. Murhaaja istui niin selkeästi dekkareissa käytettyihin kaavoihin, joissa murhaaja esitellään alussa sellaisena mukavana tyyppinä. Kirjailija ei yrittänyt edes saada lukijaa johdatettua harhaan, nostaen epäiltyiksi taitavasti muita - paitsi taruolennon. Ei ollut kauhean uskottavaa, että murhaaja on Basajaun, ikiaikainen metsänvartija. Mytologian yhdisteleminen psykologiseen trilleriin oli ajottain melko kömpelöä. Tarot-kortit ja ennustaminen vielä niinkin meni, mutta kaikki muu meni hieman höpöksi. 

Murhaajan selvittäminen oli melkoisen hedelmätöntä räpeltämistä ennen loppua, suuremmassa osassa juonen osalta oli Amaian menneisyys. Se nousikin kirjan parhaimmaksi anniksi. Ei se kuitenkaan riittänyt siihen, että tarttuisin enään sarjan muihin osiin, niin pettynyt olin. Sinni ei antanut periksi jättää kirjaa kesken, halusin tietää osuiko arvaukseni murhaajasta oikeaan. Olisin voinut toki hypätä suoraan loppuun, mutta ehkä jotenkin odotin, että kohta kirja alkaa ja näen sen mitkä niin monet muutkin. Ei kai tätä turhaan kehuta ja onhan kirja sentään yltänyt bestseller-listoille. Loppujen lopuksi oloni on nyt sellainen, että heitin hukkaan paljon hyvää aikaa, jonka olisin voinut omistaa paremmille kirjoille.

Netflixissä on kirjan pohjalta tehty elokuva, se oli huomattavasti parempi kuin kirja!

Annan kirjalle arvosanaksi 1,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: El guardián invisible (2013)
Sivuja: 476
Suomentanut: Sari Selander

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 15. syyskuuta 2017

Robert Galbraith: Pahan polku

"Robin Ellacott saa salaperäisen paketin ja järkyttyy: sen sisällä on naisen irti leikattu jalka. Robinin pomo, yksityisetsivä Cormoran Strike, keksii menneisyydestään neljä ihmistä, jotka voisivat olla paketista vastuussa. Yksikään näistä neljästä ei kavahda sanoinkuvaamattomia julmuuksia.

Poliisi ei näytä pääsevän oikeille jäljille, joten Strike ja Robin alkavat itse perehtyä tapaukseen. Kun sitten tapahtuu lisää hirmutöitä, alkaa aika käydä vähiin.
"

Kenellekkään ei varmaan enään ole uusi asia, että Robert Galbraith nimen takaa löytyy kirjailija J. K. Rowling. Cormoran Strike - sarja on perinteisiä salapoliisiromaaneja kunnioitava sarja, joka sijoittuu nykyajan Iso-Britanniaan. Pahan polku on sarjan kolmas osa ja loppu antaa olettaa, että lisää on tulossa. 

Sarjan kolmannessa osassa pureudutaan syvemmin Robinin hahmoon, hänen menneisyyteensä, parisuhteeseen sekä asemaan etsivätoimistossa. Laaja-alainen avaus antaa enemmän perspektiiviä Robiniin ihmisenä ja huomasin pitäväni hänestä entistä enenmmän. Myös Cormoranin menneisyyttä, etenkin lapsuutta ja nuoruutta kuuluisan bändärin lapsena päästään vilkaisemaan lähemmin. Cormoranin menneisyys ei ole helpoimmasta päästä, mikä varmasti selittää hänen jäyhän olemuksensa nykyisyydessä. Terävän pään mies kuitenkin omaa. Rikoksen selvittely jäi täysin toisarvoiseksi asiaksi kirjan päähenkilöiden kamppailessa ihmissuhdesotkujensa kanssa, ne olivatkin kirjan mielenkiintoisinta antia. 

Itse brutaalin murhaajan, joka uhkailee suoraan Robinia, kiinniottaminen tuntuu jauhavan paikallaan hieman liiankin kauan. Jatkuva varjostaminen siellä ja täällä alkoi jo hieman kyllästyttämään, kun kaipasin jo hieman enemmän toimintaa ja etenemistä juonen osalta. Tiivistämiseen olisi ollut aihetta, koska kirja sortui puuduttavuuteen aika ajoin eikä onnistunut tempaamaan minua mukaansa, mikä on oleellinen osa onnistuneessa dekkarissa. Kirja ei yltänyt millään muotoa sarjan aiempien osien tasolle ja olin suoraan sanottuna pettynyt. Toisaalta taas minä rakastan tätä sarjaa, koska J. K. Rowlingin taiturimainen kerronta paistaa kirjan sivuilta läpi. Siinä mielessä tämä hiuksen hieno pettymys kolmannen osan suhteen on anteeksi annettavissa, sillä muuten tässä sarjassa on kaikki kohdallaan.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä sarjan seuraava osa tuo tullessaan. En löytänyt äkkiseltään mitään tietoa milloin neljäs osa julkaistaan suomeksi. Liekö vielä julkaistu edes englanniksi, vaikka nimi on jo tiedossa. Joku viisaampi valaiskoon minua, jos tietää asiasta paremmin.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Career Of Evil ( 2015)
Sivuja: 423
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 5. syyskuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

"Emma on töissä vaateliikkeessä ja tulenpalavasti rakastunut. Jesper on kaikkea, mistä hän on haaveillut. On vain yksi ongelma: Jesper on Emman ylin esimies, firman skandaalinkäryinen toimitusjohtaja, ja suhde on pidettävä salassa.

Sitten Jesper tekee katoamistempun. Pian Jesperin ylellisestä kodista löytyy raa’asti murhattu, tunnistamaton nainen, ja Jesperistä tulee rikoksen pääepäilty.

Tapauksessa on tuttuja kaikuja, ja rikospoliisi Peter Lindgren ryhtyy tutkimaan murhaa kollegansa Hanne Lagerlind-Schönin kanssa. Heillä on yhteinen historia, mikä tuo oman hankalan lisänsä tutkintaan.
"

Minuun kirjan laaja markkinointi puri, sillä kirja pomppi silmille monesta tuutista juuri ilmestymisen kynnyksellä. Ihmekös tuo, kirjan kansi on dramaattisuudessaan ja kauneudessaan huomiota herättävä, siihen kun lisätää maininta vuoden petollisimmasta trilleristä, on pakko jo kirja kotiuttaa takakantta lukematta. Takakansikin lupailee jännittävää luettavaa, skandaalinkäryinen julkkis ja vaatekaupan myyjä, joiden rakkaustarina vaikuttaa loppuneen karusti. Rikkaan toimitusjohtajan kodista löytyy tuntemattoman naisen ruumis, jolta on leikattu brutaalisti pää irti. Itse mies on mystisesti kadonnut teille tuntemattomille ja epäilyt tuntuvat kohdistuvan vääjäämättä Jesperiin. Kuka tuo nainen on? Ja miksi murha muistuttaa toista, selvittämättä jäänyttä, rikosta, joka tapahtui vuosia aikaisemmin?

Tarinaa kerrotaan kolmesta näkökulmasta aloittaen kahta kuukautta ennen tapahtumia, edeten pikku hiljaa jännitystä nostaen huikeaan loppuun, jossa kaikki viimein selviää lukijalle. Tarinaa seurataan luonnollisesti Peterin, tapausta selvittävän rikospoliisin näkökulmasta. Peter on yksinäisen oloinen pitkänlinjan rikospoliisi, jolla on ollut enemmän ja vähemmän epäonnea rakkauselämässä. Kun työpariksi ilmenee Hanne, profiloija, joka auttoi vanhan murhatapauksen tutkinnassa, Peter joutuu vaikeaan paikkaan. Hanne oli aikoinaan Peterille enemmänkin kuin pelkkä työkaveri. Tapahtumia päästään seuraamaan myös Hannen näkökulmasta. Hanne kärsii alkavasta dementiasta ja on elämässään käännekohdassa, kun päättää jättää viimein sairaalloisen holhoavan aviomiehensä. Peterin ilmaantuminen takaisin saa Hannen pään vain enemmän pyörälle, herääkö vanha rakkaus henkiin? Näiden kahden välisen tarinan seuraaminen oli mielenkiintoinen sivujuoni murha mysteerin keskellä. Kuitenkin antoisin näkökulma tarinaan oli Emma. Nuori rikkinäinen nainen, jonka rankka lapsuus on jättänyt jäljet. Siksi suhde Jesperiin tuntuukin Emmasta kuin pelastusrenkaalta. Miehen yhtäkkinen katoaminen saa Emman sekaisin, sillä hylkääminen satuttaa syvälle ja nostaa lapsuuden traumat jälleen elävästi pintaan.

Psykologinen trilleri täynnä rikkinäisiä ihmisiä. Järkälemäinen sellainen, sillä sivuja on yli 500. Pidin kirjan psykologisesta ullottuvuudesta, rikkinäisitä henkilöistä ja loppuhuipennuksesta. Tämä menee minulle kuitenkin vain sinne ihan hyvien romaanien kohtaan, sillä tiivistämiselle olisi ollut aihetta. Turhaan jaaplaamiseen on sorruttu useamman kerran. Jos tarina olisi edennyt nopeammalla temmolla tämä olisi voinut olla page turneri. Nyt olin lievästi pettynyt, sillä odotin jotain enemmän, jotain joka vetää maton jalkojen alta kekseliäsyydellään. Tämä oli kuitenkin ihan tavallinen trilleri.

Kun jää pettää alta on Camilla Greben ensimmäinen itsenäinen romaani. Aikaisemmin hän on kirjoittanut Moskova noir -sarjaa yhdessä Paul Leander-Engströmin kanssa.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2017
Alkuteos: Älskären från huvudkontoret (2017)
Sivuja: 506
Suomentanut: Sari Kumpulainen

Mistä minulle: Arvostelukappale


torstai 17. elokuuta 2017

Maggie Stiefvater: Väristys

"Grace on jo vuosia katsellut kotinsa takana asustelevia susia. Etenkin eräs keltasilmäinen yksilö on saanut hänet pauloihinsa. Suden ja tytön välillä tuntuu olevan molemminpuolinen, luottamuksellinen yhteys.

Sam puolestaan viettää kaksoiselämää. Talvella hän elää metsässä pienen laumansa kanssa ja käy äänetöntä ajatustenvaihtoa pelottoman tytön kanssa. Kesän lämpimät säät suovat hänelle muutaman arvokkaan kuukauden ihmisenä – kunnes pakkanen jälleen vangitsee hänet lumiseen metsään, suden ruumiiseen.

Yhtenä syksyisenä päivänä Grace tapaa kotiovellaan pojan, jonka tuttuus saa hänen henkensä salpautumaan. Vuosien hiljainen suhde kasvaa tiiviiksi, surullisenkauniiksi rakkaudeksi. Mutta nuorten yhteinen aika käy vähiin…
"

Twilightin aiheuttaman yliluonnolisten nuorten romaanien vanavedessä on saanyt myös alkunsa Maggie Stiefvterin Väristys -trilogia, jonka ensimmäinen osa tämä teos on. Väristyksessä on käytetty hyväksi tuttua kaavaa, jossa nuori tyttö ja yliluonnollinen olento, tässä tapauksessa ihmissusi, rakastuvat ja rakkaus on täynä haasteita ja mutkia. Kerronta vaihtelee suoraviivaisen Gracen ja runollisen sekä surumielisen Samin välillä, joka luo kirjaan omanlaisen rytmin, kirja ei käy liian puuduttavaksi. Jos lähinnä sylikoiraa muistuttava Sam olisi ollut kertojana läpi romaanin, olisin varmaan oksentanut vaahtokarkkeja kermakaakaota puolen välin tiennoilla. Odotin kirjalta varmaan liikaa, sillä olen törmännyt niin moniin ylistäviin sanoihin tämän trilogian kohdalla. Lisäksi nuorten yliluonnolliset romaanit eivät ole pettäneet minua vielä kertaakaan. Mutta oliko ongelma juuri siinä, että vertasin Väristystä liikaa muihin saman lajityypin edustajiin?

Sam ihmissutena ei vaikuttanut minua alkuunkaan. Jacob Twiligtista ja Alcide True Bloodeista, mitä testosteroania tihkuvia rouheita mieshahmoja, jotka sopivatkin edustamaan ihmissusia. Sudet ovat uljaita petoeläimiä, ei mitään runoilevia sylikoiria. Ei mielikuvaan lauman parhaasta ihmissudesta sovi pieni ja hintelän oloinen runosieluinen miehenalku. Ei ainakaan minun maailmassani. Toinen häiritsevä tekijä oli, että legendoja ihmisusista oli muokattu liikaa. Vaikka Stiefvaterin luoma tarina ihmisusista oli aukottoman oloinen ja loppuun asti mietitty, niin minua se lähinnä kummastutti. Kylmä muuttaa ihmisestä sudeksi, ei täysikuu. Kai olen muutosvastarintainen, mutta täysikuu ja ihmissudet kuuluvat yhteen kuin veri ja vampyyrit. 

En vakuuttunut kyllä tarinan tunnelmastakaan. Vaikka juoni sinänsä oli kiinnostavan oloinen kaikkine kiemuroineen ja salaisuuksineen, niin tunnelma ei onnistunut nousemaan sellaisiin sfääreihin, kuin tälläisessä kirjassa odottaisi. Rakkaustarina kaikessa lohduttomuudessaan ei ollut koskettava, jännitystä nostattavat kohdat olisivat kaivanneet jotain enemmän, että tunnelma olisi ollut enemmän kuin mitä kirja nyt pystyi tarjoamaan. Lisäksi osa tapahtumista oli liian ennalta-arvattavia, eikä oikeastaan mikään yllättänyt.

Ei ollut minun kirjani alkuunkaan, enkä aio tarttua luultavasti kahteen muuhun osaan. Joillekkin tämä ehkä puree, mutta minua ei edes näykkäissyt.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietos kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Alkuteos: Shiver (2009)
Sivuja: 365
Suomentanut: Laura Honkasalo

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 15. elokuuta 2017

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

"Identtisistä kaksostytöistä toinen on kuollut – mutta vanhemmat eivät ole varmoja, kumpi. Hyytävä psykologinen trilleri on ollut suurmenestys ympäri maailman.

On kulunut vuosi siitä, kun toinen identtisistä kaksostytöistä on kuollut onnettomuudessa. Perhe päättää muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin toiveenaan jättää taakseen hirveä tragedia. Se ei kuitenkaan onnistu, sillä vanhempien kauhuksi henkiin jäänyt tytär väittää olevansa kuollut sisarensa.

Kun myrsky pakottaa perheen äidin ja tyttären eristyksiin saarelle, piinaavat kysymykset eivät jätä äitiä rauhaan. Mitä oikein tapahtui tuona kohtalokkaana päivänä, kun toinen kaksosista menehtyi?"

Tätä kirjaa hehkutettiin paljon kirjablogeissa, sen ilmestyessä viime kesänä. Kiinnitin väkisinkin siihen huomiota, mutta jo pelkästään siksi, että kirjan kansi on mieleenpainuva. Näin lukukokemuksen jälkeen voin sanoa, että kansi kuvaa kirjaa todella hyvin. Kirjaa on tituleerattu hyytäväksi psykologiseksi trilleriksi ja hyytävä se kyllä olikin. Jo lähtöasetelma Jääkaksosissa on sellainen, joka saa kylmät väreet kulkemaan läpi kehon. 

En oikein osaa pukea sanoiksi kokemaani, Jääkaksoset onnistui tekemään minuun syvän vaikutuksen. Kaksosuus on erittäin mielenkiintoinen aihe, johon liittyy paljon kummallisia seikkoja kaksosten välisestä yhteydestä. Sitä kirjassa onkin hyödynnetty taitavasti. Kirjan tunnelma on todella omintakeinen - hieman ahdistava, surumielinen, mutta myös paikoitellen hyytävä. Rikkinäinen perhe muuttaa eristäytyneelle ja hyvin ränsistyneelle saarelle takertuen toivoon uudesta alusta. Menneisyys kuitenkin seuraa mukana ja alkaa valottua hiljalleen myös lukijalle. Vähä vähältä lukija saa silmiensä eteen valheiden ja erehdysten vyyhdin, jossa tapahtuma on johtanut toiseen ja lopulta koko perhettä järisyttäneeseen tradegiaan. Eikä valheet edes siihen lopu. Kylmä ja sään armoilla oleva saari luo tarinalle sopivan melankolisen miljöön, joka vain nostattaa tunnelmaa. Kun kirjailija kuljettaa lukijan loppua kohden täytyy sivuja kääntää jo vauhdilla, koska kirjaa ei voi laskea käsistään - vihdoin saa tietää mistä kaikessa on kysymys. 

Toimiva trilleri, joka onnistuu ajottain nostamaan ihokarvat pystyyn ja uskomaan hetkellisesti kaiken järjen vastaisesti kummituksiin. Tarina saa voimaa myös perheestä, jossa kulissien takana on tekeillä paljon. Sivujen aikana mielipiteeni Sarahista, perheen äidistä, ehti muuttua moneen kertaan. Tunsin häntä kohtaan syvää myötätuntoa, sillä olihan hän kokenut kamalimman mitä yksikään vanhempi voi kokea - menettänyt lapsensa. Välillä kyseenalaistin syvästi hänen mielenterveytensä ja välillä hän sai minut tympääntymään itseensä, välillä taas kunnioitin syvästi hänen tiikeriemomaisuuttaan. Agnus kyllä myös sai mieleni muuttumaan moneen kertaan. Mutta juuri tämä moniulotteisuus kirjan keskeisissä henkilöissä vain lisäsi kirjan mielenkiintoisuutta. 

Lopulta, ahmittuani kirjan loppuun, huomasin ehkä olevani hieman pettynyt loppuratkaisuun. Ainekset olisi ollut ehkä vielä dramaattisempaan loppuskenaarioon, joka olisi sopinut ehkä enenmmän kirjan henkeen. Lukiessa tunnelma ladattiin niin korkealle, että kaiken selvitessä oli olo lähinnä että: "höh, tässäkö se nyt oli". Ei loppu missään tapauksessa floppi ollut, aivan toimiva sinällään, mutta ehkä se olisi kaivannut hieman enemmän hiomista.

Kirjailijalta on suomennettu vastikään myös teos Tulilapsi, joka vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä pitkän pohdinnan jälkeen. Tämä lopun tunnelman notkahduksen takia.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: The Ice Twins (2015) 
Sivuja:349
Suomentanut: Oona Nyström

Mistä minulle: Kirjastosta


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

"Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei koskaan saa stalkata?

Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä."

Tämä kirja kiinnosti minua valtavasti jo heti sen ilmestyttyä. Tämä ei ole vain osunut tielleni aikaisemmin, mutta kun päätin kokeilla Storytel sovellusta valikoitui tämä heti ensimmäiseksi kokeiluksi sieltä. Kuuntelin Mielikuvituspoikaystävän äänikirjana ja ainakin siinä muodossa se toimi paremmin kuin hyvin. Olen saanut nauraa kuunnellessani tätä niin monta kertaa, että kanssa lenkkeilijät ovat kiertäneet minut kaukaa. Kirjan huumori toimii minulle, se on on toki karkeaa ja ronskia, mutta osuvaa ja suorapuheista. Veikkaan, että jokainen nainen pystyy tuntemaan samaistumisen tunnetta Rönkön laukomiin skenaariohin ja totuuksiin vähintään kerran kirjan aikana. Itsehän samaistuin useaan otteeseen ja nyökyttelin päätäni ajatellen "aivan, just noin se menee, been there too". Pystyin samaistumaan, vaikka itselläni ei juuri kokemusta olekkaan sinkkuelämän karuudesta ja glamourista. 

Ronski on sana, jolla parhaiten pystyy kuvailemaan Rönkkösen käyttämää kieltä. Asioista puhutaan suoraan niiden oikeilla nimillä, eikä aleta turhia kaunistelemaan. Korviin särähtää useampaan kertaan pillu, vagina, kyrpä ja niin edelleen... Kieli on välillä jopa niinkin suorasukaista, että ihan posket alkoi punottamaan, eikä punoistus johtunut siittä, että lenkkeillessä tuli hiki. 

Väkisinkin jäin kuitenkin miettimään, että olisinko jaksanut kuunnella koko vajaan viisi tuntia tätä puutumatta? Tulin lopputulokseen, että en. Mielikuvituspoikaystävä toimi parhaiten lyhyemmissä pätkissä kuunneltuna. Kirja on sisällöltään niin tiukkaa tykistystä seksistä, potentiaalisista poikakavereista aina hiivatulehduksesta kuukautisiin, että pidempien pätkien kohdalla iloiset nauruntyrskähdykset olisivat voineet vaihtua vaivautuneeseen naurahteluun.

Rönkkönen pitää tunnettua sinkkublogia, joka kertoo aika hyvin sen millaista materiaalia on kirjan kansienkin välissä.

Tätä kirjaa on vaikea pistetyttää, mutta olen niin kiitollinen nauruista että annan 4 / 5 pistettä, vaikka kirjassa oli monta seikkaa, jotka häiritsivät minua.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2016
Kesto: 4h 50min

Mistä minulle: Storytel

lauantai 29. heinäkuuta 2017

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

"Quentin Jacobsen, "Q", on aina ollut rakastunut Margoon. Lapsuuden ystävyyden jälkeen Q ja Margo ajautuivat eri kasteihin: upea ja kekseliäs Margo suosittuihin, nörttimäinen Q marginaaliin. Kun ninjaksi pukeutunut Margo koputtaa Q:n ikkunaan ja kutsuu tämän koko yön kestävälle kostoretkelle, poika lähtee mukaan. Seuraavana aamuna Q palaa kouluun sydän täynnä uutta läheisyyttä Margon kanssa, mutta käykin ilmi, että tyttö on kadonnut."

Vierailin joku aika takaperin pitkästä aikaa kirjastossa nuorten osastolla. Pitkään on lukulistoillani roikkunut John Greenin kirjat, joita on suomennettu kaikkiaan jo viisi, ja pian ilmestyy jo kuudes.  Olen katsonut Tähtiin kirjoitetun virheen elokuvana, joten nappasin mukaani Arvoituksen nimeltä Margo, josta on myös ilmestynyt elokuva Paper Towns. Odotukseni olivat korkealla, kirjailija on ollut paljon esillä, olen kuullut kehuttavan hänen kirjojaan usein. Lisäksi Tähtiin kirjoitettu virhe oli yksi koskettavimmista elokuvista, joita olen koskaan katsonut. Pidin kyllä kirjasta, jossa tarina eteni jouhevasti eteenpäin hieman dekkarien jalan jäljissä. Mukaan oli heitetty myös huumoria pilke silmäkulmassa ja sopivassa suhteessa hieman draamaa. Täytyi lukiessa todeta, että kyllä John Green osaa kirjoittaa oivallista viihdekirjallisuutta, mutta ei tämä mikään merkittävä teos ole, vaikka sen parissa viettikin aikaa mielellään.

Kirja on, kuten aiemmin mainitsinkin, nuorten kirja. Sen voi havaita päähenkilöiden iästä, sillä he ovat high schoolia päättäviä nuoria, joilla on elämänsuuntaa hahmottavat valinnat edessään. Mutta myös teemat ovat nuorille suunnattuja; jokainen kirjan henkilöistä etsii omaa itseään, on aikuisuuden kynnyksellä ottamassa merkittäviä itsenäsitymisen askelia elämässään. Kirjan sävy on kepeä, teksti etenee mutkattomasti eteenpäin ja kirjaa on varsin kevyt lukea. Tarina imaisee mukaansa nopeaa ja pitää otteessaan loppuun asti. Arvoitus Margosta säilyy viimeisille metreille asti, vaikka muotokuva Margosta muotutuu hitaasti ystävysten edetessä vihjeiden perässä Margon jäljille. Mitä pidemmälle Quentin tutkimuksissaan pääsee ja oppii uusia asioita Margosta, sitä enemmän hän joutuu pohtimaan kysymystä; kuinka hyvin toisen voi loppujen lopuksi tuntea? Jokaisella ihmisellä on toisesta täysin omanlainen kuvansa ja käsityksensä. Ihmisessä voi olla myös monenlaisia puolia, jotka näyttäytyvät toiselle ihmisille täysin erilaisessa valossa kuin toiselle. 

Se täytyy vain sanoa, että pidin Margoa varsin ärsyttävänä ja itsekeskeisenä henkilönä. Voisin sanoa jopa narsistisena. Enkä löydä hänestä paljon hyvää sanottavaa. 

Tämä oli oikein oivallinen viihdekirja, joka sopii myös hieman aikuisempaankin makuun. Luen kyllä tämän kirjan perusteella mielelläni myös muita Greenin kirjoja, Tähtiin kirjoitettu virhekin tulisi varmaan kokea myös kirjana.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Paper Towns (2008)
Sivuja: 399
Suomentanut: Helen Bützow

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lukumaratonin koonti ja lyhyt arviot

Nyt olen saanut hieman päätä selvitettyä lukupöhnästä ja on aika lyödä pakettiin viikonloppuna suorittamani extempore lukumaraton. Sain luettua yhteensä neljä kirjaa, joista Valkoista auraa olin ehtinyt aloitella ennen maratonia 60 sivun verran. Näistä kirjoista kertyi yhteensä 812 sivua! Olen ylpeä itsestäni, minulle tuo on melkoinen suoritus. Samalla Goodreadsin 40 kirjan vuositavoitteeni pompsahti 70% suoritetuksi ja nyt eletään vasta heinäkuuta. Valitsin kirjat maratonille fiilispohjalta, en siis suuremmin etukäteen valinnut kirjoja, vaan valitsin omasta hyllystä ja kirjaston lainoista siihen hetkeen sopivimmalta tuntuvat kirjat. Lopulta maratonista tuli melko kotimaispainotteinen, sillä kolme neljästä kirjasta oli kotimaisia. Luin maratonilla siis seuraavat kirjat:

  • Mia Vänskä: Valkoinen aura
  • Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
  • Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
  • Claire Castillo: Äidin pikku pyöveli
 Mia Vänskä: Valkoinen aura (Atena, 2014)
  
 "7.kerroksen käytävä. Ovi. Punainen ruusu: Iinan ensimmäistä opiskelusyksyä häiritsevät kummalliset unet, ja asuntolan yläkerroksen tyhjä asunto vetää häntä vastustamattomasti puoleensa. Opiskelustressiä, Iina tulkitsee. Sitten Iinan näkökentän laidalle ilmestyy kapeaharteinen hahmo. Asuntolassa on vuosia siten murhattu opiskelijatyttö. 

Iinan piirustuksiin ilmestyvät tuntemattoman tytön kasvot, ja hän aistii tämän olevan läsnä, uhkaavana ja pelottavana. Kun ojasta löytyy alaston ruumis, johon on porattu outo kuvio, Iinan unet, aavistukset ja pelot alkavat osoittautua tosiksi. Mitä aiemmin murhatulle tytölle tapahtui? Miksi tämä ei voi levätä rauhassa?"

 Koukuttava kirja, jonka sivut kääntyivät vauhdilla. Tunnelma kasvaa pikku hiljaa huippuunsa, olematta kuitenkaan niin pelottava, että se saisi lukijan pälyilemään selän taakse ja säikähtämään pienempiäkin rasahduskia. Unia tämä kirja ei siis vie, mutta juoni on koukuttava ja hyvin rakennettu. Iso plussa myös pienestä romantiikan lisäyksestä, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Loppuhuipennuksen kohdalla taisin voihkaista muutaman kerran äänen, koska eihän kirja voinut niin loppua. Happily ever after olisi ollut mielekkäämpi lopetus, eikö? No ainakin kirjan loppu on porautunut mieleeni, Vänskä on kulkenut omia polkujaan sen suhteen, eikä kirja siis sortunut ennalta-arvattavuuteen.

Lukiessa mietin useaan otteeseen miten pelottavan kauhuelokuvan tästä saisi. Kunnon jumpscareja ja piinaavaa musiikkia ja katsoja nukkuisi viikon valot päällä. Tai ainakin minä, sillä katson kauhuelokuvat aina tyynyn takaa.

Kirjan kerronta oli sujuvaa ja henkilöt mielenkiintoisia, mieleenpainuvimpana hieman mystinen  Rosalind.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! Upeaa kotimaista kauhukirjallisuutta, joka ei jättänyt todellakaan kylmäksi!

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000)

"Vastavihityt Lilian ja Klaus toteuttavata unelmaansa. Iso talo meren rannalla, sopivan matkan päästä kaupungista. Heidän edessään tuntuu avautuvan kokonainen elämä, järkevä hyvinvointi elämä. Naapurissa asuvat Emma ja Jimi, joiden rento boheemius tuntuu verhoavan salaisuuksia."

Kirja on Haahtelan toinen romaani ja jälleen sain lukea Haahtelan ilmavaa ja maalaava runollista kieltä, joka sopi tähänkin kirjaan moitteettomasti. En tiedä, mikä Haahtelan vähäeleisessä kerronnassa niin kiehtoo minua. Ehkä se, että hän kätkee rivien väliin niin paljon asioita, jotka jäävät lukijansa itsensä pohdittavaksi.
Minulle tämä kirja edusti ihmissuhteita ja niiden odotuksia. Meillä on erilaisia mielikuvia ja oletuksia avioliitosta sekä parisuhteesta ja millaista sen tulisi olla. Varmasti vielä kirjan tapahtumien ajankohtana enemmän oli tiettyjä stereotypisiä odotuksia. Mutta uusien naapuriensa johdosta Lilian ja Klaus heräävät näkemään asioita toisella tavalla. Onko järkevä hyvinvointielämä minua varten? Emman ja Jimin suhde kätkee kulissien taaksen kivuliaan salaisuuden, eikä kaikki todellakaan ole siltä miltä näyttää. Mutta tarinassa sivutaan myös avioliittoa, jossa mies pettää naistaan ja nainen päättää kostaa. Lopussa hypätään vuosia eteenpäin, jossa nähdään mihin kukainenkin on elämässään päässyt, jättäen silti paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan ja osa taas suureksi kysymysmerkiksi.

Haahtela on yksi ihailemani kirjailija, pidän hänen soljuvasta tyylistään kirjoittaa, varsinkin ihmissuhteista. Annan siis kirjalle 4 / 5 pistettä! 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö (Tammi, 2016)

"Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.
Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Koko ajan. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, kunnes sitä alkaa kuumottaa, ehkä haavoille asti.

Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen. Haluat tai et."

Päällimmäisin ajatus, kun olin ahmaissut kirjan melkein yhdeltä istumalta, oli - MITÄ MÄ JUST LUIN? Huh, mikä kotimainen kauhutykitys Kuiskaava tyttö olikaan. Nyt jopa niskakarvat pariin otteeseen nousivat pystyyn ja iho kananlihalle inhon väristyksistä, mutta en tarkoita inhoa huonossa mielessä. Välillä tuli pakonomainen tarve raaputtaa vasenta korvaa, samalla toivoen ettei koskaan kuule outoa kuiskausta korvan juuresta. Toisaalta merkillepantava seikka tässä kirjassa oli häilyväisyys, oliko kyse jostain paranormaalista vai onko se vain sairaan mielen ulottuvuus? Luinko psykologisen trillerin vai kauhukirjan, oliko se kenties kumpaakin? Nämä asiat jää lukijan pohdittavaksi, jokainen näkee asian tavallaan. Syvyyksiä on monia ja se tekeekin Hautalasta taitavan kirjailijan. Vetävän juonen ja hiipivän kauhun lisäksi kirja on erittäin helppolukuinen. Se oli loppu ennen kuin ehdin edes silmää räpäyttää ja jäljelle jäi vain tyrmistynyt epäusko ja ehdoton kunnioitus Hautalan kirjailijasuoritukselle.

Hautalaa on pakko lukea lisää, en osannut odottaakaan mitenkään näin säväyttävää lukukokemusta, vaikka takakannet jo vaikuttivat mielenkiintoisilta. Niiden perusteella kirjan valitsinkin lukupinooni kirjastosta. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Claire Castillo: Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2007)

"Äidin pikku pyöveli sisältää yhdeksäntoista novellia, jotka siekailematta kertovat niistä kiihkeistä tunteista, joita äidit ja tyttäret toisissaan herättävät. Sillä välinpitämättömiksi he eivät toisiaan jätä. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista."

Aluksi Castillon omalaatuinen, kieroutuneella mustalla huumorilla höystetyt novellit jaksoivat kiinnostaa minua. Kuitenkin jo puolivälin paikeilla aloin olla ähkyssä. Olin lähinnä vain onnellinen, ettei kirja ollut sen paksumpi ja tiesin sen loppuvan kohta. Muistin myös hyvin pian miksi en pidä juurikaan ranskalaisesta kirjallisuudesta, se on liian omituista minun makuuni.
Puoli välin jälkeen tuntui että sama idea kiersi jo ympyrää, vaikka novellit olivatkin mitä erilaisempia. Kulissit vaihtui, mutta sama piiri pyöri. Tuntui että olin nähnyt jo kaiken tarpeellisen.

No, tulipahan luettua. Tämä lähtee omasta hyllystäni kiertoon ja pisteitä en kirjalle annan enempää kuin 2 / 5 pistettä!