torstai 17. elokuuta 2017

Maggie Stiefvater: Väristys

"Grace on jo vuosia katsellut kotinsa takana asustelevia susia. Etenkin eräs keltasilmäinen yksilö on saanut hänet pauloihinsa. Suden ja tytön välillä tuntuu olevan molemminpuolinen, luottamuksellinen yhteys.

Sam puolestaan viettää kaksoiselämää. Talvella hän elää metsässä pienen laumansa kanssa ja käy äänetöntä ajatustenvaihtoa pelottoman tytön kanssa. Kesän lämpimät säät suovat hänelle muutaman arvokkaan kuukauden ihmisenä – kunnes pakkanen jälleen vangitsee hänet lumiseen metsään, suden ruumiiseen.

Yhtenä syksyisenä päivänä Grace tapaa kotiovellaan pojan, jonka tuttuus saa hänen henkensä salpautumaan. Vuosien hiljainen suhde kasvaa tiiviiksi, surullisenkauniiksi rakkaudeksi. Mutta nuorten yhteinen aika käy vähiin…
"

Twilightin aiheuttaman yliluonnolisten nuorten romaanien vanavedessä on saanyt myös alkunsa Maggie Stiefvterin Väristys -trilogia, jonka ensimmäinen osa tämä teos on. Väristyksessä on käytetty hyväksi tuttua kaavaa, jossa nuori tyttö ja yliluonnollinen olento, tässä tapauksessa ihmissusi, rakastuvat ja rakkaus on täynä haasteita ja mutkia. Kerronta vaihtelee suoraviivaisen Gracen ja runollisen sekä surumielisen Samin välillä, joka luo kirjaan omanlaisen rytmin, kirja ei käy liian puuduttavaksi. Jos lähinnä sylikoiraa muistuttava Sam olisi ollut kertojana läpi romaanin, olisin varmaan oksentanut vaahtokarkkeja kermakaakaota puolen välin tiennoilla. Odotin kirjalta varmaan liikaa, sillä olen törmännyt niin moniin ylistäviin sanoihin tämän trilogian kohdalla. Lisäksi nuorten yliluonnolliset romaanit eivät ole pettäneet minua vielä kertaakaan. Mutta oliko ongelma juuri siinä, että vertasin Väristystä liikaa muihin saman lajityypin edustajiin?

Sam ihmissutena ei vaikuttanut minua alkuunkaan. Jacob Twiligtista ja Alcide True Bloodeista, mitä testosteroania tihkuvia rouheita mieshahmoja, jotka sopivatkin edustamaan ihmissusia. Sudet ovat uljaita petoeläimiä, ei mitään runoilevia sylikoiria. Ei mielikuvaan lauman parhaasta ihmissudesta sovi pieni ja hintelän oloinen runosieluinen miehenalku. Ei ainakaan minun maailmassani. Toinen häiritsevä tekijä oli, että legendoja ihmisusista oli muokattu liikaa. Vaikka Stiefvaterin luoma tarina ihmisusista oli aukottoman oloinen ja loppuun asti mietitty, niin minua se lähinnä kummastutti. Kylmä muuttaa ihmisestä sudeksi, ei täysikuu. Kai olen muutosvastarintainen, mutta täysikuu ja ihmissudet kuuluvat yhteen kuin veri ja vampyyrit. 

En vakuuttunut kyllä tarinan tunnelmastakaan. Vaikka juoni sinänsä oli kiinnostavan oloinen kaikkine kiemuroineen ja salaisuuksineen, niin tunnelma ei onnistunut nousemaan sellaisiin sfääreihin, kuin tälläisessä kirjassa odottaisi. Rakkaustarina kaikessa lohduttomuudessaan ei ollut koskettava, jännitystä nostattavat kohdat olisivat kaivanneet jotain enemmän, että tunnelma olisi ollut enemmän kuin mitä kirja nyt pystyi tarjoamaan. Lisäksi osa tapahtumista oli liian ennalta-arvattavia, eikä oikeastaan mikään yllättänyt.

Ei ollut minun kirjani alkuunkaan, enkä aio tarttua luultavasti kahteen muuhun osaan. Joillekkin tämä ehkä puree, mutta minua ei edes näykkäissyt.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietos kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Alkuteos: Shiver (2009)
Sivuja: 365
Suomentanut: Laura Honkasalo

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 15. elokuuta 2017

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

"Identtisistä kaksostytöistä toinen on kuollut – mutta vanhemmat eivät ole varmoja, kumpi. Hyytävä psykologinen trilleri on ollut suurmenestys ympäri maailman.

On kulunut vuosi siitä, kun toinen identtisistä kaksostytöistä on kuollut onnettomuudessa. Perhe päättää muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin toiveenaan jättää taakseen hirveä tragedia. Se ei kuitenkaan onnistu, sillä vanhempien kauhuksi henkiin jäänyt tytär väittää olevansa kuollut sisarensa.

Kun myrsky pakottaa perheen äidin ja tyttären eristyksiin saarelle, piinaavat kysymykset eivät jätä äitiä rauhaan. Mitä oikein tapahtui tuona kohtalokkaana päivänä, kun toinen kaksosista menehtyi?"

Tätä kirjaa hehkutettiin paljon kirjablogeissa, sen ilmestyessä viime kesänä. Kiinnitin väkisinkin siihen huomiota, mutta jo pelkästään siksi, että kirjan kansi on mieleenpainuva. Näin lukukokemuksen jälkeen voin sanoa, että kansi kuvaa kirjaa todella hyvin. Kirjaa on tituleerattu hyytäväksi psykologiseksi trilleriksi ja hyytävä se kyllä olikin. Jo lähtöasetelma Jääkaksosissa on sellainen, joka saa kylmät väreet kulkemaan läpi kehon. 

En oikein osaa pukea sanoiksi kokemaani, Jääkaksoset onnistui tekemään minuun syvän vaikutuksen. Kaksosuus on erittäin mielenkiintoinen aihe, johon liittyy paljon kummallisia seikkoja kaksosten välisestä yhteydestä. Sitä kirjassa onkin hyödynnetty taitavasti. Kirjan tunnelma on todella omintakeinen - hieman ahdistava, surumielinen, mutta myös paikoitellen hyytävä. Rikkinäinen perhe muuttaa eristäytyneelle ja hyvin ränsistyneelle saarelle takertuen toivoon uudesta alusta. Menneisyys kuitenkin seuraa mukana ja alkaa valottua hiljalleen myös lukijalle. Vähä vähältä lukija saa silmiensä eteen valheiden ja erehdysten vyyhdin, jossa tapahtuma on johtanut toiseen ja lopulta koko perhettä järisyttäneeseen tradegiaan. Eikä valheet edes siihen lopu. Kylmä ja sään armoilla oleva saari luo tarinalle sopivan melankolisen miljöön, joka vain nostattaa tunnelmaa. Kun kirjailija kuljettaa lukijan loppua kohden täytyy sivuja kääntää jo vauhdilla, koska kirjaa ei voi laskea käsistään - vihdoin saa tietää mistä kaikessa on kysymys. 

Toimiva trilleri, joka onnistuu ajottain nostamaan ihokarvat pystyyn ja uskomaan hetkellisesti kaiken järjen vastaisesti kummituksiin. Tarina saa voimaa myös perheestä, jossa kulissien takana on tekeillä paljon. Sivujen aikana mielipiteeni Sarahista, perheen äidistä, ehti muuttua moneen kertaan. Tunsin häntä kohtaan syvää myötätuntoa, sillä olihan hän kokenut kamalimman mitä yksikään vanhempi voi kokea - menettänyt lapsensa. Välillä kyseenalaistin syvästi hänen mielenterveytensä ja välillä hän sai minut tympääntymään itseensä, välillä taas kunnioitin syvästi hänen tiikeriemomaisuuttaan. Agnus kyllä myös sai mieleni muuttumaan moneen kertaan. Mutta juuri tämä moniulotteisuus kirjan keskeisissä henkilöissä vain lisäsi kirjan mielenkiintoisuutta. 

Lopulta, ahmittuani kirjan loppuun, huomasin ehkä olevani hieman pettynyt loppuratkaisuun. Ainekset olisi ollut ehkä vielä dramaattisempaan loppuskenaarioon, joka olisi sopinut ehkä enenmmän kirjan henkeen. Lukiessa tunnelma ladattiin niin korkealle, että kaiken selvitessä oli olo lähinnä että: "höh, tässäkö se nyt oli". Ei loppu missään tapauksessa floppi ollut, aivan toimiva sinällään, mutta ehkä se olisi kaivannut hieman enemmän hiomista.

Kirjailijalta on suomennettu vastikään myös teos Tulilapsi, joka vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä pitkän pohdinnan jälkeen. Tämä lopun tunnelman notkahduksen takia.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: The Ice Twins (2015) 
Sivuja:349
Suomentanut: Oona Nyström

Mistä minulle: Kirjastosta


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

"Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei koskaan saa stalkata?

Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä."

Tämä kirja kiinnosti minua valtavasti jo heti sen ilmestyttyä. Tämä ei ole vain osunut tielleni aikaisemmin, mutta kun päätin kokeilla Storytel sovellusta valikoitui tämä heti ensimmäiseksi kokeiluksi sieltä. Kuuntelin Mielikuvituspoikaystävän äänikirjana ja ainakin siinä muodossa se toimi paremmin kuin hyvin. Olen saanut nauraa kuunnellessani tätä niin monta kertaa, että kanssa lenkkeilijät ovat kiertäneet minut kaukaa. Kirjan huumori toimii minulle, se on on toki karkeaa ja ronskia, mutta osuvaa ja suorapuheista. Veikkaan, että jokainen nainen pystyy tuntemaan samaistumisen tunnetta Rönkön laukomiin skenaariohin ja totuuksiin vähintään kerran kirjan aikana. Itsehän samaistuin useaan otteeseen ja nyökyttelin päätäni ajatellen "aivan, just noin se menee, been there too". Pystyin samaistumaan, vaikka itselläni ei juuri kokemusta olekkaan sinkkuelämän karuudesta ja glamourista. 

Ronski on sana, jolla parhaiten pystyy kuvailemaan Rönkkösen käyttämää kieltä. Asioista puhutaan suoraan niiden oikeilla nimillä, eikä aleta turhia kaunistelemaan. Korviin särähtää useampaan kertaan pillu, vagina, kyrpä ja niin edelleen... Kieli on välillä jopa niinkin suorasukaista, että ihan posket alkoi punottamaan, eikä punoistus johtunut siittä, että lenkkeillessä tuli hiki. 

Väkisinkin jäin kuitenkin miettimään, että olisinko jaksanut kuunnella koko vajaan viisi tuntia tätä puutumatta? Tulin lopputulokseen, että en. Mielikuvituspoikaystävä toimi parhaiten lyhyemmissä pätkissä kuunneltuna. Kirja on sisällöltään niin tiukkaa tykistystä seksistä, potentiaalisista poikakavereista aina hiivatulehduksesta kuukautisiin, että pidempien pätkien kohdalla iloiset nauruntyrskähdykset olisivat voineet vaihtua vaivautuneeseen naurahteluun.

Rönkkönen pitää tunnettua sinkkublogia, joka kertoo aika hyvin sen millaista materiaalia on kirjan kansienkin välissä.

Tätä kirjaa on vaikea pistetyttää, mutta olen niin kiitollinen nauruista että annan 4 / 5 pistettä, vaikka kirjassa oli monta seikkaa, jotka häiritsivät minua.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2016
Kesto: 4h 50min

Mistä minulle: Storytel

lauantai 29. heinäkuuta 2017

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

"Quentin Jacobsen, "Q", on aina ollut rakastunut Margoon. Lapsuuden ystävyyden jälkeen Q ja Margo ajautuivat eri kasteihin: upea ja kekseliäs Margo suosittuihin, nörttimäinen Q marginaaliin. Kun ninjaksi pukeutunut Margo koputtaa Q:n ikkunaan ja kutsuu tämän koko yön kestävälle kostoretkelle, poika lähtee mukaan. Seuraavana aamuna Q palaa kouluun sydän täynnä uutta läheisyyttä Margon kanssa, mutta käykin ilmi, että tyttö on kadonnut."

Vierailin joku aika takaperin pitkästä aikaa kirjastossa nuorten osastolla. Pitkään on lukulistoillani roikkunut John Greenin kirjat, joita on suomennettu kaikkiaan jo viisi, ja pian ilmestyy jo kuudes.  Olen katsonut Tähtiin kirjoitetun virheen elokuvana, joten nappasin mukaani Arvoituksen nimeltä Margo, josta on myös ilmestynyt elokuva Paper Towns. Odotukseni olivat korkealla, kirjailija on ollut paljon esillä, olen kuullut kehuttavan hänen kirjojaan usein. Lisäksi Tähtiin kirjoitettu virhe oli yksi koskettavimmista elokuvista, joita olen koskaan katsonut. Pidin kyllä kirjasta, jossa tarina eteni jouhevasti eteenpäin hieman dekkarien jalan jäljissä. Mukaan oli heitetty myös huumoria pilke silmäkulmassa ja sopivassa suhteessa hieman draamaa. Täytyi lukiessa todeta, että kyllä John Green osaa kirjoittaa oivallista viihdekirjallisuutta, mutta ei tämä mikään merkittävä teos ole, vaikka sen parissa viettikin aikaa mielellään.

Kirja on, kuten aiemmin mainitsinkin, nuorten kirja. Sen voi havaita päähenkilöiden iästä, sillä he ovat high schoolia päättäviä nuoria, joilla on elämänsuuntaa hahmottavat valinnat edessään. Mutta myös teemat ovat nuorille suunnattuja; jokainen kirjan henkilöistä etsii omaa itseään, on aikuisuuden kynnyksellä ottamassa merkittäviä itsenäsitymisen askelia elämässään. Kirjan sävy on kepeä, teksti etenee mutkattomasti eteenpäin ja kirjaa on varsin kevyt lukea. Tarina imaisee mukaansa nopeaa ja pitää otteessaan loppuun asti. Arvoitus Margosta säilyy viimeisille metreille asti, vaikka muotokuva Margosta muotutuu hitaasti ystävysten edetessä vihjeiden perässä Margon jäljille. Mitä pidemmälle Quentin tutkimuksissaan pääsee ja oppii uusia asioita Margosta, sitä enemmän hän joutuu pohtimaan kysymystä; kuinka hyvin toisen voi loppujen lopuksi tuntea? Jokaisella ihmisellä on toisesta täysin omanlainen kuvansa ja käsityksensä. Ihmisessä voi olla myös monenlaisia puolia, jotka näyttäytyvät toiselle ihmisille täysin erilaisessa valossa kuin toiselle. 

Se täytyy vain sanoa, että pidin Margoa varsin ärsyttävänä ja itsekeskeisenä henkilönä. Voisin sanoa jopa narsistisena. Enkä löydä hänestä paljon hyvää sanottavaa. 

Tämä oli oikein oivallinen viihdekirja, joka sopii myös hieman aikuisempaankin makuun. Luen kyllä tämän kirjan perusteella mielelläni myös muita Greenin kirjoja, Tähtiin kirjoitettu virhekin tulisi varmaan kokea myös kirjana.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Paper Towns (2008)
Sivuja: 399
Suomentanut: Helen Bützow

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lukumaratonin koonti ja lyhyt arviot

Nyt olen saanut hieman päätä selvitettyä lukupöhnästä ja on aika lyödä pakettiin viikonloppuna suorittamani extempore lukumaraton. Sain luettua yhteensä neljä kirjaa, joista Valkoista auraa olin ehtinyt aloitella ennen maratonia 60 sivun verran. Näistä kirjoista kertyi yhteensä 812 sivua! Olen ylpeä itsestäni, minulle tuo on melkoinen suoritus. Samalla Goodreadsin 40 kirjan vuositavoitteeni pompsahti 70% suoritetuksi ja nyt eletään vasta heinäkuuta. Valitsin kirjat maratonille fiilispohjalta, en siis suuremmin etukäteen valinnut kirjoja, vaan valitsin omasta hyllystä ja kirjaston lainoista siihen hetkeen sopivimmalta tuntuvat kirjat. Lopulta maratonista tuli melko kotimaispainotteinen, sillä kolme neljästä kirjasta oli kotimaisia. Luin maratonilla siis seuraavat kirjat:

  • Mia Vänskä: Valkoinen aura
  • Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
  • Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
  • Claire Castillo: Äidin pikku pyöveli
 Mia Vänskä: Valkoinen aura (Atena, 2014)
  
 "7.kerroksen käytävä. Ovi. Punainen ruusu: Iinan ensimmäistä opiskelusyksyä häiritsevät kummalliset unet, ja asuntolan yläkerroksen tyhjä asunto vetää häntä vastustamattomasti puoleensa. Opiskelustressiä, Iina tulkitsee. Sitten Iinan näkökentän laidalle ilmestyy kapeaharteinen hahmo. Asuntolassa on vuosia siten murhattu opiskelijatyttö. 

Iinan piirustuksiin ilmestyvät tuntemattoman tytön kasvot, ja hän aistii tämän olevan läsnä, uhkaavana ja pelottavana. Kun ojasta löytyy alaston ruumis, johon on porattu outo kuvio, Iinan unet, aavistukset ja pelot alkavat osoittautua tosiksi. Mitä aiemmin murhatulle tytölle tapahtui? Miksi tämä ei voi levätä rauhassa?"

 Koukuttava kirja, jonka sivut kääntyivät vauhdilla. Tunnelma kasvaa pikku hiljaa huippuunsa, olematta kuitenkaan niin pelottava, että se saisi lukijan pälyilemään selän taakse ja säikähtämään pienempiäkin rasahduskia. Unia tämä kirja ei siis vie, mutta juoni on koukuttava ja hyvin rakennettu. Iso plussa myös pienestä romantiikan lisäyksestä, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Loppuhuipennuksen kohdalla taisin voihkaista muutaman kerran äänen, koska eihän kirja voinut niin loppua. Happily ever after olisi ollut mielekkäämpi lopetus, eikö? No ainakin kirjan loppu on porautunut mieleeni, Vänskä on kulkenut omia polkujaan sen suhteen, eikä kirja siis sortunut ennalta-arvattavuuteen.

Lukiessa mietin useaan otteeseen miten pelottavan kauhuelokuvan tästä saisi. Kunnon jumpscareja ja piinaavaa musiikkia ja katsoja nukkuisi viikon valot päällä. Tai ainakin minä, sillä katson kauhuelokuvat aina tyynyn takaa.

Kirjan kerronta oli sujuvaa ja henkilöt mielenkiintoisia, mieleenpainuvimpana hieman mystinen  Rosalind.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! Upeaa kotimaista kauhukirjallisuutta, joka ei jättänyt todellakaan kylmäksi!

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000)

"Vastavihityt Lilian ja Klaus toteuttavata unelmaansa. Iso talo meren rannalla, sopivan matkan päästä kaupungista. Heidän edessään tuntuu avautuvan kokonainen elämä, järkevä hyvinvointi elämä. Naapurissa asuvat Emma ja Jimi, joiden rento boheemius tuntuu verhoavan salaisuuksia."

Kirja on Haahtelan toinen romaani ja jälleen sain lukea Haahtelan ilmavaa ja maalaava runollista kieltä, joka sopi tähänkin kirjaan moitteettomasti. En tiedä, mikä Haahtelan vähäeleisessä kerronnassa niin kiehtoo minua. Ehkä se, että hän kätkee rivien väliin niin paljon asioita, jotka jäävät lukijansa itsensä pohdittavaksi.
Minulle tämä kirja edusti ihmissuhteita ja niiden odotuksia. Meillä on erilaisia mielikuvia ja oletuksia avioliitosta sekä parisuhteesta ja millaista sen tulisi olla. Varmasti vielä kirjan tapahtumien ajankohtana enemmän oli tiettyjä stereotypisiä odotuksia. Mutta uusien naapuriensa johdosta Lilian ja Klaus heräävät näkemään asioita toisella tavalla. Onko järkevä hyvinvointielämä minua varten? Emman ja Jimin suhde kätkee kulissien taaksen kivuliaan salaisuuden, eikä kaikki todellakaan ole siltä miltä näyttää. Mutta tarinassa sivutaan myös avioliittoa, jossa mies pettää naistaan ja nainen päättää kostaa. Lopussa hypätään vuosia eteenpäin, jossa nähdään mihin kukainenkin on elämässään päässyt, jättäen silti paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan ja osa taas suureksi kysymysmerkiksi.

Haahtela on yksi ihailemani kirjailija, pidän hänen soljuvasta tyylistään kirjoittaa, varsinkin ihmissuhteista. Annan siis kirjalle 4 / 5 pistettä! 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö (Tammi, 2016)

"Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.
Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Koko ajan. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, kunnes sitä alkaa kuumottaa, ehkä haavoille asti.

Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen. Haluat tai et."

Päällimmäisin ajatus, kun olin ahmaissut kirjan melkein yhdeltä istumalta, oli - MITÄ MÄ JUST LUIN? Huh, mikä kotimainen kauhutykitys Kuiskaava tyttö olikaan. Nyt jopa niskakarvat pariin otteeseen nousivat pystyyn ja iho kananlihalle inhon väristyksistä, mutta en tarkoita inhoa huonossa mielessä. Välillä tuli pakonomainen tarve raaputtaa vasenta korvaa, samalla toivoen ettei koskaan kuule outoa kuiskausta korvan juuresta. Toisaalta merkillepantava seikka tässä kirjassa oli häilyväisyys, oliko kyse jostain paranormaalista vai onko se vain sairaan mielen ulottuvuus? Luinko psykologisen trillerin vai kauhukirjan, oliko se kenties kumpaakin? Nämä asiat jää lukijan pohdittavaksi, jokainen näkee asian tavallaan. Syvyyksiä on monia ja se tekeekin Hautalasta taitavan kirjailijan. Vetävän juonen ja hiipivän kauhun lisäksi kirja on erittäin helppolukuinen. Se oli loppu ennen kuin ehdin edes silmää räpäyttää ja jäljelle jäi vain tyrmistynyt epäusko ja ehdoton kunnioitus Hautalan kirjailijasuoritukselle.

Hautalaa on pakko lukea lisää, en osannut odottaakaan mitenkään näin säväyttävää lukukokemusta, vaikka takakannet jo vaikuttivat mielenkiintoisilta. Niiden perusteella kirjan valitsinkin lukupinooni kirjastosta. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Claire Castillo: Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2007)

"Äidin pikku pyöveli sisältää yhdeksäntoista novellia, jotka siekailematta kertovat niistä kiihkeistä tunteista, joita äidit ja tyttäret toisissaan herättävät. Sillä välinpitämättömiksi he eivät toisiaan jätä. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista."

Aluksi Castillon omalaatuinen, kieroutuneella mustalla huumorilla höystetyt novellit jaksoivat kiinnostaa minua. Kuitenkin jo puolivälin paikeilla aloin olla ähkyssä. Olin lähinnä vain onnellinen, ettei kirja ollut sen paksumpi ja tiesin sen loppuvan kohta. Muistin myös hyvin pian miksi en pidä juurikaan ranskalaisesta kirjallisuudesta, se on liian omituista minun makuuni.
Puoli välin jälkeen tuntui että sama idea kiersi jo ympyrää, vaikka novellit olivatkin mitä erilaisempia. Kulissit vaihtui, mutta sama piiri pyöri. Tuntui että olin nähnyt jo kaiken tarpeellisen.

No, tulipahan luettua. Tämä lähtee omasta hyllystäni kiertoon ja pisteitä en kirjalle annan enempää kuin 2 / 5 pistettä!

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Päivittyvä maratonpostaus!

Kello on kohta kaksi ja parin minuutin päästä strattaa extempore lukumaratonini. Olen aamupäivän juossut asioilla, joten nyt koitan rauhoittaa mieleni lukumoodiin vedän rennot vaatteet päälle ja asettaudun mukavasti sohvan mutkaan. Kahvi on tippumassa ja ostin jopa hieman suklaata tämän ihanan kirjatäyteisen tapahtuman kunniaksi. 

Aloitan tämän maratonin Mia Vänskän Valkoisella auralla. Aloitin lukemaan kirjaa jo eilen ja ehdin sitä jo 60 sivua lukea. Kirja vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että en malta laittaa sitä syrjään ja tarttua toiseen kirjaan. Kirja vaikuttaa suhteellisen nopea lukuiselta, mutta katsotaan kuinka suuri osa maraton ajasta lohkeaa tälle kirjalle. Sivuja on yhteensä lukematta vielä 227. 


------------------------------------------------------------------------------------------------------

15.30. Puolitoista tuntia on kulunut maratonin aloittamisesta ja olen ahminut Valkoista auraa suurella mielenkiinnolla. Kirja on hyvä, sopivan mystinen ja arvoituksellinen, muttei liian pelottava. Voisin kuvitella, että elokuvana tästä saisi karmivan jumpscareilla, mutta lukiessa ei syke kyllä nouse. Pidän myös romanttisesta vivahteesta, joka on Iinan ja Aleksin välillä. Kirja on tosiaan niin hyvä, etten meiannut malttaa mennä ruokaa tekemään. Nyt on kuitenkin kanat uunissa ja voin taas hetkeksi uppoutua kirjan pariin. Toivottavasti en uppoudu niin, että kanat palavat uuniin.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

17.30. Sain luettua Valkoisen auran loppuun ja olen aivan hämmentynyt. Päälimmäinen ajatukseni on, että eihän se nyt noin voinut loppua! Kirja oli kyllä positiivinen yllätys sen suhteen, kuinka koukuttava ja jännittävä se oli. Luen kyllä enemmänkin Vänskää.

Seuraavaksi kirjaksi pitkän pohdinnan jälkeen valitsin omasta kirjahyllystä pitkään hyllynlämmitäjän olleen Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon. Haahtela kuuluu suosikkikirjailijoihini, joten odotukset ovat korkealla lukuelämyksen suhteen.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

Taukoni sovittujen menojen takia alkoi eilen 18 aikaan ja kesti 22 asti. Olin niin väsynyt, että jaksoin illalla lukea vain 62 sivua Haahtelan kirjaa, kunnes nukahdin. Nyt hyvin nukutun yön jälkeen on hyvä jatkaa lukemista. Naiset katsovat vastavaloon vaikuttaa hyvältä, juuri sellainen kirja Haahtelalalta, mistä pidän.

------------------------------------------------------------------------------------------------------

11.50 Sain luettua Naiset katsovat vastavaloon loppuun. Pidin lukemastani ja Haahtelan minimalistisesta tyylistä kirjoittaa, kuitenkin niin että rivien väliin pinnan alle jää lukijalle paljon oman tulkinnan varaan asioita, jotka täydentävät tarinaa. Ihana Haahtela!

Seuraavaksi kirjaksi, pitkän pohdinnan jälkeen, valitsin Marko Hautalan Kuiskaavan tytön.  Selailin hieman Goodreadsin arvosteluja kirjasta ja odotan hyytävää kyytiä. Ehkäpä kirja saa niskakarvani pystyyn. En ole aiemmin lukenut Hautalaa, vaikka tarkoitus on jo pitkään ollut. Varsinkin Kuokkamummo kiinnostaa, mutta kirjastossa oli vain tämä paikalla, joten päädyin aloittamaan tästä. Ensin kuitenkin lyhyt lounastauko ja sitten Hautalan pariin. Iiks, jännittää!!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------
 Luin Kuiskaavaa tytön ahmien lähes yhdeltä istumalta loppuun asti, niin koukuttava se oli. Käänsin viimeiset sivut klo. 16 maissa. En edes huomannut ajankulua, kun piti jo rientää autoon ja lähteä ajelemaan lastenhaku reissulle. Loput pari tuntia lukuaikaa käytin siis istuen autossa vänkärinä. Nappasin hopulla lähtiessä mukaani Claire Castillon Äidin pikku pyövelin, jossa oli 19 novellia äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Muutamat ensimmäiset novellit jaksoin lukea suhteellisen innokkaasti, mutta hyvin pian Castillon hieman vinoutuneet ja omituisella huumorilla höystetyt novellit alkoivat tökkimään. Ne olivat makuuni liian ranskalaisia, en ole koskaan ollut ranskalaisen kirjallisuuden suuri ystävä. Vaikka jokainen novelli oli keskenään erilainen, tuntui että puolenvälin jälkeen oli nähnyt jo kaiken tarvittavan. Sain luettu novellikokoelman loppuun juuri ennen maratonin päättymistä ja olin tyytyväinen, että kirja vihdoin päättyi.

Nyt on mukava palata normaalin arkeen ja lukemis rytmiin. Onnistunut maratoni, mutta tämän illan taidan mielummin katsoa elokuvaa, kuin lukea. On meinaan ähky. Toisaalta kovasti jo pohdin, mihinkäs teokseen seuraavaksi tarttuisin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Extempore lukumaraton!



En ole saanut tilaisuutta osallistua blogistaniassa pyörineisiin lukumaratoneihin, sillä ne eivät oikein koskaan sovi kotiäidin almanakkaan. Mutta nyt viikonloppuna kaikki lapset ovat pois kotoa ja mieskin suurimman osan ajasta, niin  mikäs sen parempi sauma piettää pieni lukumaraton. Toki tämä pitää piettää soveltaen, sillä huomenna illalla on jo sovittua menoa neljäksi tunniksi. Tuntuisi ikävältä menettää se ajassa, joten siirrään sen 4h toiseen päähän maratonia.

Aloitan huomenna lukemaan klo. 14.00, koska pitää käydä ensin kirjastossa. En siis vielä tiedä edes mitä tulen maratoonilla lukemaan, omasta hyllystäkin löytyisi vaikka ja mitä potentiaalisia ehdokkaita, mutta kirjasto on pakko koluta ensin myös. Mennään huomenna siis aivan fiilis pohjalta. Maratoni keskeytyy huomenna klo. 18-22, mutta lopetan sen puolestaan sunnuntaina sitten klo. 18.00

Katsotaan mitä tulee luettua ja miten jaksan lukea. Huomenna maratonin alkaessa teen päivittyvän maraton postauksen, josta voi seurata extempore maratonin etenemistä.

Jos on muitakin, joilla on mahdollisuus osallistua nyt viikonloppuna extempore maratoniin ideana lukea fiilispohjalta ehkä vähän soveltaen 24h (toki pitää nukkua ja syödä välissä), niin ei kun mukaan vaan!


torstai 20. heinäkuuta 2017

J. S. Meresmaa: Mifongin mahti

"Kaksoset Ciaran ja Fewrynn elävät pantterikansan laaksossa äitinsä Ardisin ja isäpuolensa Connailin kanssa. Rauhallinen elämänkulku järkkyy, kun he täyttävät kaksitoista vuotta. Vanha sopimus velvoittaa Ciaranin lähtemään Merontesiin valtaistuimen perijäksi, mutta Fewrynnin on pysyttävä laaksossa. Ciaran odottaa tulevaa kuninkuutta innokkaasti: vihdoinkin hän pääsee näyttämään omat kykynsä ja välttymään ainaiselta vertailulta magiaa hallitsevaan siskoonsa.

Merontesin kuninkaan osa ei kuitenkaan ole helppo. Kaikki eivät ole ihastuneita uuteen vallanperijään. Lisäksi kaupunkia vaivaa mystinen kirous. Kehen Ciaran voi luottaa?

Fewrynniä painaa mahdin taakan lisäksi sydänsurut. Kaksosveli on kaukana poissa, ja läheiset pitävät häntä yhä pikkutyttönä. Lapsesta asti vaivanneet painajaiset pahenevat. Utelias kurkistus Ardisin ajatuksiin käy kalliiksi – Fewrynn ei saa mielestään tummaa muukalaista, joka täyttää äidin muistot. Entä kuka on vihainen nainen, joka vierailee Fewrynnin painajaisissa?

Kun Merontesia riivaava kirous uhkaa yllättäen Ciaranin henkeä, Fewrynn tietää, että hänen on kohdattava pahimmat pelkonsa pelastaakseen veljensä."

Olen alusta asti ollut aivan lumoutunut tästä kotimaisesta fantasiasarjasta. Luin kaksi ensimmäistä osaa lähestulkoon heti ilmestymisen jälkeen, mutta tämän kolmannen osan kanssa ehti vierähtää aikaa ennen kuin palasin sarjan pariin. Täytyy myöntää, että jos muistin kanssa on ongelmaa kun pääsee uuden osan lukemaan vain kerran vuodessa, niin kolme vuotta on ihan liian paljon. Toki Merontes oli tuttu, samoin Ardis ja Dante sekä heidän epäonninen rakkaustarinansa. Silti olin hieman pihalla osasta tapahtumista ja henkilöistä. Kuka kuolikaan ja kuka oli kenellekkin sukua ja kenenkin kaveri ja tuttava? Sarjan kolmannessa osassa otetaan melkoinen aikahyppy, sillä kirjassa jatketaan Ardisin lasten Ciaranin ja Fewrynnin matkassa. Onneksi osa tapahtumista palautui muistiini lukiessa, mutta neljänteen osaan tartun kyllä hieman aikaisemmin kuin kolmen vuoden päästä. Toisaalta koko ajan, alusta asti, sarjassa on ollut paljon henkilöitä ja tapahtumia, joten ehkä tämmöinen hetkellinen hukassa oleminen on aivan normaalia?

Ei Mifonki-sarja taaskaan pettänyt. Juoni oli vetävä ja viihdyttävä, se houkuttelee kääntämään sivua innostuneesti luku toisensa perään. Pidän valtavasti Meresmaan luomasta miljööstä sekä henkilöhahmoista, vaikka kirjoissa on paljon perinteisen fantasian aineksia on kirjailija onnistunut tuomaan kaikkeen oman persoonallisen säväyksensä. Hieman jännitin onnistuvatko Ciaran ja Fewrynn henkilöinä lunastamaan odotukseni, sillä Ardis ja Dante olivat tehneet aiemmissa osissa jo niin syvän ja lähtemättömän vaikutuksen minuun. Pelko oli täysin turha. Vaikka lapset eivät ole äitinsä jatkeita, he onnistuivat lunastamaan odotukset olemalla uuden sukupolven vaikuttavia sankareita. Ciaran kohtaa suuren haasteen astumalla kuninkaan paikalle kirouksen riivaamassa Merontesissa, jossa kaikki eivät todellakaan suhautudu myötämielisesti uuteen kuninkaaseen. Ciaran on nuori ja kokematon ja elänyt elämänsä ensimmäiset kaksitoista vuotta kaukana hovista ja kuningaskunnastaan. Nuoren kruununperijän itsetuntoa on aina kaihertanut magian taitavan siskonsa varjo. Halu pärjätä ja näyttää muille on kova, mutta niin on myös kruunun paino. Fewrynn puolestaan on itsepäinen, mutta hyväntahtoinen nuori naisen alku, jolla on suuret voimat. Suuremmat kuin varmasti vielä on lukijalle selvinnytkään. Hän on rohkea ja periksiantamaton sankaritar. Eikä vanhoja hahmojakaan oltu unohdettu. Dante ja hänen puumansa ovat kyllä suosikkejani.

Juonittelua kirjasta ei tietenkään puutu, eikä romantiikkaa. Sopivassa suhteessa sivujuonia ja koukkuja. Suurimapana koukkuna kuitenkin viimeisellä sivulla paljastuvat kirjeet, jotka houkuttelevat lukijaa tarttumaan seuraavaan osaan. 

Pidän tästä nuorten fantasiasarjasta ja suosittelen edelleen lämpimästi muillekkin. Mifonki-sarja on erittäin onnistunutta kotimaista fantasiaa!

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Myllylahti
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 517

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

"Omalaatuinen salapoliisikirjailija Ariadne Oliver kutsuu ystävänsä Hercule Poirotin Greenshore Follyn kartanoon, ja huolimatta pätevän sihteerinsä neiti Lemonin paheksunnasta, Poirot päättää lähteä pikaisesti maaseudulle. Omenia rouskuttava kirjailija on järjestänyt murhaleikin paikallisiin kyläjuhliin, mutta Ariadnen mielestä kartanossa jokin on pahasti vinossa, ja uhkaavan tradegian estämiseksi tarvitaan mestarisalapoliisia."

Ja ennen mitään muuta otetaan pieni hetki ja pysähdytään esittelytekstin kohtaan, jossa puhutaan omenia rouskuttavasta kirjailista. Olenko ainoa, jolla tuo särähtää korvaan teennäisenä ja tarpeettomana kuvauksena? Silmiini sattuu joka kerta, kun luen tuon kohdan.

Ja sitten itse asiaan. Agatha Christie kirjoitti tämän pienoisromaanin vuonna 1954 kerätäkseen rahaa kirkkonsa kunnostusrahastoon. Pienoisromaanin mitta oli sen verran hankala, että lopulta se jäi pöytälaatikkoon, mutta sen pohjalta Christie kirjoitti yhden suosituimmista romaaneistaan Kuolleen miehen huvimaja. Vuonna 2014 pienoisromaani julkaistiin ensimmäisen kerran ja sen esittelyn on laatinut taiteilija ja kuvittaja Tom Adams, jonka käsialaa on kaikki Christien taskukirjojen kannet Englannissa 1960- ja 70-luvulla. Esipuheen on kirjoittanut Christien tyttärenpoika Mathew Prichard ja jälkisanat Christie - asiantuntija John Curran.

Luin kyllä suurella mielenkiinnolla itse Christien luoman murhamysteerin. Nuo esi- ja jälkipuheet silmäilin läpi vain nopeasti. Mielenkiintoinen nopea välipalakirja murhamysteerien ystäville ja Christie-faneille. Vaikka tarina on niin lyhyt, että sen lukee muutamassa tunnissa, on se mannaa kaikille, jotka ovat Christien kirjoihin hullaantuneet. Minä pidän Christien perinteisistä salapoliisiromaaneista ja juuri Poirot on sankareista on suosikkini. Tuo belgialaissyntyinen herrasmies salapoliisi, jonka harmaat aivosolut pystyvät ratkaisemaan mitä kinkkisimmätkin mysteerit. Mutta täytyy myöntää, että en ole lukenut Kuolleen miehen huvimajaa, mutta se nousee korkealle listalla Christien kirjoista, joihin haluan seuraavaksi tarttua. Tästä heräsi myös innostus listata bujooni kaikki Christien teokset ja ne, jotka olen jo lukenut sekä ne lukuisat, jotka minulla on vielä lukematta

Tämä kirja muodostui minulle merkitykselliseksi myös siksi, että se valoi uskon siihen että pystyn lukemaan edelleen. Koin vakavan sairaskohtauksen tuossa taannoin, joka vaurioitti rakkaita harmaita aivosolujani. Useampaa kirjaa koitin keskittyä lukemaan tapahtuneen jälkeen, mutta keskittyminen herpaantui parin sivun jälkeen. Tähän jaksoin keskittyä ja sain luettua alusta loppuun, Christie palautti toivon siihen, että saan jatkaa edelleen rakkaan harrastukseni parissa. 

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Hercule Poirot and the Greenshore Folly (2014)
Sivuja: 197
Suomentanut: Antti Autio & Pekka Marjamäki

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 13. heinäkuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

"Maahanmuuttajataustainen Anna Fekete kohtaa poliisintyössään identiteettinsä kipupisteet. Ketkä kaikki ovat suojattomia, ja millä tavoilla?

Vanha mies jää auton alle ja kuolee. Tapausta tutkivasta Anna Feketestä tuntuu, että kaikki ei täsmää. Autoa ajanut unkarilainen au pair-tyttö kertoo, että vanhus makasi tiellä jo yliajon sattuessa, eikä onnettomuus paikalta löydy uhrin jalanjälkiä.

Samaan aikaan Annan työpari Esko selvittää Suomeen rantautuneen maahanmuuttajajengin toimia. Mikä on käännytyspäätöksen saaneen nuoren miehen osuus kuolemantapaukseen, joka ilmenee huumeluolan ratsiassa? Yhä vaarallisemmiksi käyvien poliisitutkimusten keskellä Anna tuntee raastavaa koti-ikävää."
Pidin todella paljon Hiekkapellon ensimmäisestä dekkarista Kolibrista, jossa tutustuttiin Jugoslaviasta kotoisin olevaan Anna Feketeen. Tartuin siis suurella innolla tähän toiseen osaan, joka jatkaa Annan tarinaa. Toisessa osassa juonenkäänteintä eikä teemoja puutu. Hieman pohdin, saakohan kirjailija pidettyä kaikkia lankoja käsissään, mutta onnistui siinä kuitenkin hyvin. Tarina ei levinnyt, vaikka siihen olisi ollut ainesta ja lukijalle raotetaan pikku hiljaa koko totuus, jossa kaikki kaikki palaset loksahtavat vihdoin kohdalleen. Edelleen vahvana teemana on maahanmuuttajat, tässä osassa keskiöön nousee maahanmuuttajien alamaailmassa luomat jengit sekä Sammy, joka on käännytyspäätöksen saanut nuori mies. Tämä olikin kirjan teema, joka herätti minussa eniten tunteita.

Edellisen kirja lopussa tunteeni rasistista Eskoa kohtaan olivat hieman myötämielisemmät, kuin alussa. Tässä kirjassa oli kuitenkin Eskon kohdalla otettu muutama askel taaksepäin. Vaikka hänessä on myös hyvät puolensa, herättää hän eniten negatiivisia tuntemuksia minussa. Anna taas on hyvin erilainen poliisi, mitä dekkareissa on tottuttu tapaamaan. Hänellä on sydäntä, hän on hyvä työssään, mutta omassa siviilielämässä Annalla on pienet piirit, kaihertava koti-ikävä sekä sitoutumiskammo. Jännällä odotan mihin suuntaan Annan elämä lähtee kulkemaan, suurten päätösten eteen jäätiin kirjan loppumetreillä Annan osalta. Aijon siis myös tarttua sarjan seuraavaan osaan Tummaan suurella mielenkiinnolla. Tumma odottaakin jo kirjasto pinossa.

Niin suurta vaikutusta tämä kirja ei minuun tehnyt mitä Kolibri. Kolibri oli minusta parempi, vaikkei tämäkään huono dekkari ollut missään nimessä. Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 298

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

"Hurmaava yksitoistavuotias harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce uskaltautuu kylän markkinoilla mustalaisnaisen telttaan ja järkyttyy kuulemastaan ennustuksesta pahanpäiväisesti. Vielä enemmän Flavia on ihmeissään, kun samainen mustalaisnainen löytyy seuraavana yönä kotikartanon mailta vankkureistaan lähes henkihieveriin hakattuna. Kuka on väkivallanteon takana? Voiko kyseessä olla kosto vuosia sitten siepatun lapsen takia?


Flavia ymmärtää toki kalavelkojen maksun päälle, onhan hänellä kaksi katalaa ja jekkuilevaa sisarta. Mutta Bishop’s Laceyn kylän painostava tunnelma tiivistyy, kun Flavia törmää uuteen uhriin, paikalliseen mieheen, joka yllätettiin hiljan kartanosta luvattomista askareista.


Vaarallisen nokkela Flavia viilettää uskollisella Gladys-polkupyörällään idyllisen kotikylän katuja nuuskien tietoja ja etsien johtolankoja. Hän paljastaa synkkiä salaisuuksia ja löytää uusia todisteita – myös oman äitinsä kohtalosta."

Olen jokaisella kerralla kehunut iki-ihanaa Flaviaa, kun olen kirjoittanut tänne sarjan kirjoista. Hopeisen hummerihaarukan tapaus on sarjan kolmas osa ja tähän astisista kirjoista lempparini. Pidin Fenellan tarinasta hurjasti, johtui varmaan maagisrealistisista elementeistä. Lisäksi kaikki mukaan ujutetut pienet sivujuonetkin olivat onnistuneita ja tekivät lukukokemuksesta entistä nautinnollisemman. Ahmin tämänkin osan ennätysvauhdissa, ei sitä vain voinut laskea käsistä. Todella koukuttava, kuten aikaisemmatkin osat. 

Lukiessa mietin, miksi kerta toisensa jälkeen olen aivan fiiliksissä näistä kirjoista. Sen lisäksi, että pikku vanha Flavia on oiva sankaritar ja rikoksien ratkominen lapsenmielisestä näkökulmasta on virkistävän erilaista. Lapsenmielisyys ja murhat voivat olla melko tuhoontuomittu yhdistelmä, yleensä lapsenmieli ei pysty käsittelemään kunnolla edes sellaisia raakuuksia, mutta Flaviassa on sitä jotain. Hän on älykäs, pikku vanha, nokkela ja hauska. Vaikka hän on lyhyen elämänsä aikana joutunut vaikka minkälaisen tilanteen eteen, hän ei ole menettänyt lapsenmielisyyttään. Mahtavan sankarittaren lisäksi minua ihastuttaa kirjan ajankuva sekä miljöö. Buckshawn ränsistynyt kartano on täynnä yllätyksiä ja muodostunut minulle melkein yhtä rakkaaksi kuin Flavialle. Bishop's Laceyn kylä on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia ihmisiä ja sen historia kätkee sisäänsä paljon mysteereitä, joista tulemme varmasti vielä lukemaan. 

Edelleen jäi kortteja kääntämättä, vaikka kolmas osa on jo ahmittu. Hobblerit on teema, jota on raotettu, muttei täysin paljastettu. Entä kotikartanon kohtalo, joutuvatko De Lucet luopumaan rakkaasta kodistaan? Harrietistakin tullaan varmasti vielä kertomaan lisää, sillä Flavian tiedonjano ja halu oppia tuntemaan edesmennyt äitinsä, on kyltymätön. Lisäksi De Lucen perheen perhesuhteet ovat enemmän kuin vähän vinksahtaneet, odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. 

Tartun ehdottomasti suurella odotuksella myös seuraavaan osaan, joka on Filminauha kohtalon käsissä. Lisäksi sarjassa on ilmestynyt myös jo seuraavat osat; Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä Kuolleet linnut eivät laula. Syksyllä ilmestyy myös uusi osa nimeltään Nokisen tomumajan arvoitus.

Mainintana vielä ennen arvosanaa, että sarjan kansikuvat ovat I-H-A-N-I-A!

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: A Red Herring Without Mustard (2011)
Sivuja: 412
Suomentanut: Maija Heikinheimo

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 8. kesäkuuta 2017

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

"Myrskyisenä yönä vuonna 1964 lääkäri David Henry auttaa vaimoaan synnytyksessä. Norah synnyttää kaksoset, tytön ja pojan. Poika on terve, mutta tytöllä on Downin syndrooma. David haluaa säästää vaimoaan murheelta ja tekee nopean päätöksen, joka vaikuttaa koko perheeseen loppuiäksi. Hän pyytää sairaanhoitajaa viemään tytön laitokseen ja kertoo vaimolleen tyttären kuolleen. Muisto tyttärestäni on voimakas, tunteita herättävä tarina isän painavasta salaisuudesta, valheesta, joka repii perhettä erilleen. Samalla se on upea kertomus rakkauden tervehdyttävästä voimasta ja anteeksiannosta."

Muisto tyttärestäni punoutuu suuren salaisuuden ympärille. David antaa vammaisen tyttärensä poissa, suojellakseen vaimoaan. Hän kertoo vaimolleen, että tytär kuoli synnytyksessä. Ehkä Davidin ajatuksena oli, että vaimo suuree menetettyä tytärtä hetken, mutta vastasyntynyt poika, toinen kaksosista, saa surun hälvenemään. Norah ei kuitenkaan pääse hetkessä yli tyttärensä kuolemasta, vaan suree asiaa pitkään. Hän haluaisi keskustella miehensä kanssa asiasta, mutta David ei pysty puhumaan ja kohtaamaan suurta valhettaan. Tämä jäytää pariskunnan välejä ja ajaa heidät vuosien vieriessä yhä kauemmas ja kauemmas toisistaan.

Caroline ei pysty jättämään Phoebetä hoitolaitokseen, jonne David pyysi vauvan viemään. Niinpä nuori sairaanhoitaja päättää ottaa lapsen ja lähteä kaupungista, kasvattaa Phoeben omanaan. Symppaan tässä päätöksessä Carolinea, mutta enemmän minua ihmetytti heidän elämänsä vaivattomuus. Kun puhutaan kehitysvammaisesta lapsesta, luulisi sen luovan arkeen monenlaisia haasteita. Lisäksi minua ihmetytti kirjan dramaattinen kansi yhdistettynä harhaanjohtavaan nimeen. Minulle näistä kahdesta seikasta nousee mielikuva kuolleesta tyttärestä, ja nuo väkevät muistot tyttärestä jollain tapaa olisivat keskiössä romaanissa. Toki takakannen tekstin lukemalla tajuaa, ettei juoni ole sinnepäinkään. Silti minulle jäi mielikuva dramaattisuudesta, eikä tämä kirja yllä sinne tasolle, millä odotukseni olivat.  Odotin vain koko ajan sitä jotain, jota ei koskaan tullut. Loppupeleissä kirja oli hyvin arkinen ja kuvasi keskeisten henkilöiden selviytymistä ja kasvua valheen seurauksien jälkimainingeissa. 

Kirja oli sujuvaa luettavaa, mutta ajottain hieman puuduttavaa. Vaikka ajatuksena oman lapsen pois antaminen on dramaattista ja kauheaakin, niin silti kirja ei kyennyt herättämään minkäänlaisia tunteita. Jotkut kirjailijan ratkaisut juonenkäänteissä tuntuivat enemmän hullunkurisilta kuin luontevilta. Kyllähän tämän luki loppuun asti ja ajottain kirjan seurassa viihtyi, mutta silti päälimmäisenä tunteena on pettymys.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazaar
Ilmestynyt suomeksi: 2008
Alkuteos: The Memory Keeper's Daughter (2005)
Sivuja: 486
Suomentanut:Laura Jänisniemi & Susanna Tuomi-Giddings

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Syksyn uutuudet

On se aika taas, kun kustantamot julkaisevat uusia katalogeja tulevasta kirjasyksystä. Listataanpa siis, mitä kirjoja minä odotan eniten tulevalta syksyltä. Vaikka aina on yhtä ihanaa fiilistellä tulevia uutuuksia, mutta samalla saa otteen pieni ahdistus kasvavasta TBR-listasta. Kuika ikinä, koskaan, milloinkaan saan luettua kaikki kirjat, jotka haluan lukea. Jo ilmestyneitä on satoja, lisää pukkaa joka kevät ja syksy. Entä ne herkulliset romaanit, joista en ole vielä kuullutkaan. Kaikki lukemattomat kirjallisuuden klassikot ja ja ja... Olenkohan vai sekaisin vai kärsiikö joku muukin tästä elämä on liian lyhyt hyville kirjoille - syndroomasta?

No mutta asiaan.

Bazar:
  • Kate Morton: Talo järven rannalla
  • Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
  • Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
  • Jassica Knoll: Onnen tyttö
WSOY:
  • Dan Brown: Alku
  • Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Tammi:
  • Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
  • Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa
  • Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Gummerus:
  • Satu Lepistö: Lintutarha
  • Erika Vik: Seleesian näkijä
  • Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
  • Eka Kurniawan: Kauneus on kirous
  • Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
  • Daniel Cole: Räsynukke
Otava:
  •  Christina Sandu: Valas nimeltä Goliat
  • Johanna Hölmström: Sielujen saari
  • Paula Hawkins: Tummiin vesiin
  • Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
  • J. D. Delayney: Edellinen asukas
  • E. O. Chirovici: Peilien kirja
  • S. K. Tremayne: Tulilapsi

Tässä nämä, jotka herättivät näillä tiedoilla mielenkiintoni. Herkullisen kuuloisia uutuuksia tulossa.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Keskenjääneitä

Ajattelin tässä hieman kertoa muutamasta keskenjääneestä kirjasta. Aina tulee vain kerrottua niistä, jotka on jaksanut tarpoa tai ahmia loppuun asti, mutta joskus myös suljen kannet lopullisesti rutkasti ennen viimeistä sivua. Harvoin näin käy, olen sinnikko ja haluan viimeiseen asti uskoa, että tarina saa paremman käänteen ja alkaa vetämään paremmin. Joskus on kuitenkin myönnettävä itselle, että elämä on liian lyhyt uhrattavaksi huonoille kirjoille. 


John Irving - Vapauttakaa karhut

"Opiskelijat Siggy ja Graff tutustuvat toisiinsa sattumalta Wienissä, ostavat saman tien yhdessä moottoripyörän ja lähtevät matkalle vailla päämäärää. He aikovat nukkua makuupusseissa taivasalla, onkia kalaa syödäkseen ja kulkea sellaisia teitä, joita moottoripyörä rakastaa. 

Ennen Wienistä lähtöään Graff ja Siggy poikkeavat Hietzingin eläintarhaan, ja käynti jää vaivaamaan mieltä. Eikö myös antilooppien, karhujen ja muiden eläintarhan asukkien olisi parempi elää vapaudessa eikä kaltereiden takana? Kysymys johtaa lopulta toimiin, joilla on arvaamattomat seuraukset.

Nuorten miesten seikkailuun yhdistyy kertomus Siggyn suvusta, ja sen kautta avautuu näkymiä niin Itävallan Anschlussin aikaan kuin Jugoslavian alueen poliittisiin pyörteisiinkin."
Irvingin aikaisemmin suomentamaton esikoisteos, jonka nappasin kirjastosta mukaan aivan mielenkiinnosta. Hieman varauksella suhtauduin kirjaan. Jotenkin epäröin jo ennen kirjaan tarttumista, onko se aivan minun juttuni. Eikä se todellakaan ollut... Hyvin sekava oli alun jälkeen. Putosin kärryiltä jo ennen puoltaväliä, enkä jaksanut millään motivoida itseäni lukemaan. Tarina oli liian rönsyilevä ja varsinkin Siggy henkilöhahmona hyvin omituinen. En pitänyt hänestä yhtään, hän vaikutti pahasti kajahtaneelta. Koska tarina oli niin sekava ja rönsyilevä, kävi lukeminen todella raskaaksi. Päätin sitten antaa uuden mahdollisuuden Irvingille jonkun muun romaanin parissa. 


Anni Kytömäki - Kultarinta

"Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja vainusi kontion jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Ihmisistä jotka tahtoivat tehdä toisin.

Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.

Vuosia myöhemmin Erik opettaa tyttärelleen Mallalle, että silloin kun kaikki muu viedään ja tähdetkin tuntuvat vaienneen, jalkojen alle jää vielä kallio. Ollakseen vapaa ihminen tarvitsee vain saappaat joilla kulkea. Kumpikaan ei kuitenkaan tuolloin aavista, miten mutkainen taival heidän on taitettava.
"
Minulle suositeltiin tätä kirjaa ja innokkaasti tästä kirjasta puhuttiinkin sen ilmestyttyä. Oikein jännityksestä kihisten tartuin tähän romaanin järkäleeseen, odotuksen olivat korkealla. Ja jaksoin puoleen väliin, ehkä kutakuinkin. Odotin vain milloin kirja oikein alkaa kunnolla, mutta sitten luovutin -  en jaksanut enään. Tuntui että koko sielu puutuu lukiessa. Ehkä olin aivan sen kynnyksellä, että tarina vie mennessään, en tiedä. Ehkä jonakin päivänä uskaltaudun antamaan uuden mahdollisuuden, jos joku mahti saa minut vakuuttumaan, että se on tosiaan vaivan arvoista. 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

"Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja pysyy sysisuomalaisten perusasioiden äärellä. Elämän, kuoleman ja puurakentamisen.
Mielensäpahoittaja kirjoittaa oman muistokirjoituksensa, koska kuka muu hänen elämänsä ja tekonsa tuntee? Hautakivi hankitaan ajoissa, kun halvalla saa. 

Testamenttiinsa Mielensäpahoittaja kirjaa aineellisen ja henkisen perintönsä, joka ei ole sen pienempi kuin kokonaisen sukupolven kokoinen. Mielensäpahoittaja haluaa itse päättää kuka saa talon, kuka Voortti Eskortin ja kummalle miniälle kumpi emännän koruista. 

Mutta samalla kun peräseinä lähestyy, vanha mies kurkistaa myös lähtöviivoille, syntymään ja lapsuuteen. Mielensäpahoittaja myöntää jopa tehneensä virheitä elämässään. Laskutavasta riippuen yhden tai kaksi."

Siis Mielensäpahoittaja on ihana, tuo kärttyinen ukkoressu on löytänyt sijan sydämestäni. Mainio vanahan kansan ukko, jääräpäiden aatelia, joka tietää että kyllä ennen oli kaikki paremmin. Tällä kertaa kokeilin uutta lähestymistapaa Mielensäpahoittajaan, sillä kuuntelin tämän äänikirjana. Lukijana Antti Litja oli loistava, ei siihen kukaan muu sopisikaan! Vaikka äänikirjat ei ole oikein minun juttu, en jaksa oikein keskittyä, niin tätä kyllä kuuntelin mielelläni. Eikä ajatuksetkaan pahemmin lähtenyt harhailemaan, päinvastoin. Voin vain kuvitella, kun olen tarinan lumoissa talsinut tuolla pitkin katuja ja hihittänyt ääneen Mielensäpahoittajan jutuille, koska eihän niille voi olla nauramatta. Koko kirja on Kyrömäiseen tyyliin kirjoitettu pilke silmäkulmassa. 

Poiketen aiemmista osista  Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on yhteinäinen romaani. Aikaisemmat osat Mielensäpahoittaja sekä Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike olivat kirjoja, joissa tarinat olivat lyhyinä pakinoina. Kuitenkin jälleen tuttuun tapaan kirja sai nauramaan terävillä huomioillaan, mutta onnistui myös koskettamaan. Eihän tämä enään samanlailla säväyttänyt, kuin esimerkiksi ensimmäistä kertaa lukiessani Mielensäpahoittajaa, vanha juttuhan tämä on vaikka romaaniksi olikin taipunut ensimmäistä kertaa. Johan tästä on tullut kaksi aiempaa osaa, kipakan miniän oma kirja ja sitten vielä elokuva. Hauskaa ajanvietettä kuitenkin, kirjassa on huumori kohdillaan, kuten aina. 

Tähän oli hyvä heittää hyvästit Mielensäpahoittajalle, idea on kulutettu loppuun. Kuunnellessa huomasi että samoja aiheita, teemoja ja ideoita oli kierrätettynä kuin aikaisemmissa osissa. Ja johan tässä osassa arkkua puuhattiin ja testamenttia rustattiin, joten näin antaa aihepiirikin olettaa, että tarina on tullut päätökseensä. On tuo sisukas jäärä kuitenkin varmasti sitä lajia, että henki pihisee vielä pitkään. Hyvä on kuitenkin valmistautua ennalta ja vähän harjoitella, eikä tule sukulaisillekkaan sitten järkytyksenä.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2014
Lukija: Antti Litja
Pituus: 6h 28min

Mistä minulle: Bookbeatilta, latasin ilmaisen kuukauden kokeilujakson.


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Suzanne Collins: Nälkäpeli

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruuasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun.Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli. Siinä nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on pelin voittaja. 

Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katniss Everdeenin kyvyt joutuvat koetukselle. Hän ilmottautuu peliin mukaan vapaaehtoisena, pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpaonni lankeaa."
Tätä sarjaa hypetettiin sen ilmestyessä todella paljon ja vielä lisää, kun trilogiasta tehtiin elokuvat. Vältin viimeiseen asti spoilaantumasta, enkä ole katsonut elokuvia tai mitään. Ostin pokkarit hyllyyni pikku hiljaa alennusmyynneistä ja odotin oikeaa hetkeä. Kuulin paljon ylistäviä ja negatiivisia kommentteja, siirsin lukemista aina hamaan tulevaisuuteen, koska kirjaston kirjat, arvostelukappaleet tai väärä tähtien asento esti minua. Mutta valkkasin ensimmäisen osan hyllynlämmittäjät haasteeseen ja vihdoin, vihdoin sain aikaiseksi lukea Nälkäpelin. Oi miksi en ole lukenut tätä aiemmin? Tämä oli huippu, oikea aito page turneri, joka naulitsi minut äärellensä. Olen jopa aamulla herännyt ennen lapsia, normaalia aikaisemmin, jotta ehdin lukea kirjan loppuun. Oli aivan pakottava tarve saada tietää kuinka käy. Sehän nyt oli selvää alusta asti kuka voittaa, ei kai tästä muuten olisi trilogiaa saatu väännettyä, mutta miten oli erittäin kutkuttava kysymys, joka häilyi ilmassa koko ajan lukiessa. 

Kaikki hypetys tästä sarjasta ei ole ollut turhaa, mutta ehkä toki liiallista, koska minulle sillä oli luotaantyöntävä vaikutus, mutta olihan tämä nyt aivan loistava nuorten scifi-kirja. Omaperäinen ajatus nälkäpelistä, joka on julma, jännittävä ja kamala peli. Collinsin luoma maailma ja yhteiskunta on epäreilu ja omalaatuinen. Kuitenkaan, ei niin mahdottoman kuuloinen. Parhaimassa osassa ovat rikkaat ja valtaa pitävät, jotka sanelevat pelin säännöt. Elävät itse yltäkyllyydessä, kun muiden on raadettava henkensä pitimiksi. Vallalla on luokkayhteiskunta, jossa alhaisimmalla tasolla ovat vyöhykkeellä 12 asuvat ja parhaiten elelevät vyöhykkeen yksi asukkaat. Tarina alkaa vyöhykkeeltä 12, jossa elämä on rankkaa eikä sankarittaremme lähtökohdat elämälle ole parhaat mahdolliset. Mutta nälkäpeliä ajatellen ne ovat juuri tarpeelliset, Katniss ei ole tottunut saamaan mitään helpolla. Varsinkaan ruokaa pöytään. 

Arastelin aluksi scifiä, se ei ole minun juttuni ollut oikein koskaan, varsinkaan tulevaisuuteen sijoittuvat tarinat eli dystopiat. Tässä idea toimi mielenkiintoisella tavalla, eikä kaikkea oltu lyöty överiksi roboteilla ja lentävillä autoilla. Näkyvin scifi elementti oli mutantit, joita ei vilissyt kirjan sivuilla kuitenkaan loputtoman paljon. Joten, jos on vielä joku muu, joka ei jostain kumman syystä ole tätä tunnettua teosta lukenut, koska kaihtaa sen genreä, suosittelen kyllä luopumaan ennakkoluuloista ja kokeilemaan.

Vaikka nälkäpeli on jännittävä punainen lanka kirjassa, on Katnissin ihmisuhteet ja henkinen kasvu myös kantavia elementtejä kirjassa. Ihmissuhde sopat luovat aina kirjalle viihteellistä arvoa ja saavat juoneen aivan mahtavaa vivahdetta. Ensimmäisen osan loppukoukku perustuukin juuri ihmissuhteille ja pakottaa se minutkin tarttumaan suurella mielenkiinnolla seuraavaan osaan. Niin siis kunhan olen saanut kirjaston kirjat ja arvostelukappaleet luettua, toki myös tähtien asentojen pitää olla suotuisat. Seuraavaksi kuitenkin katson ensimmäisen elokuvan, koska olen halunnut nähdä sen kovasti!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2008
Alkuteos: The Hunger Games (2008)
Sivuja: 389
Suomentanut: Helene Bützow

Mistä minulle: Ostin kaupasta


perjantai 5. toukokuuta 2017

Kjell Westö: Kangastus 38

"Asianajaja Claes Thune on palkannut Matilda Wiikin konttoristiksi pieneen toimistoonsa. Nainen suorittaa kaikki tehtävät moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista.

Hiljattain eronneen Thunen elämän kiintopiste on kuuden ystävyksen Keskiviikkoklubi, joka kokoontuu väittelemään politiikasta.

Kun kerho kokoontuu Thunen toimistossa, Matilda tunnistaa äänen menneisyydestään. Pintaan nousevat piinaavat muistot vankileireiltä, eikä entiseen ole enää paluuta. Yöllä kuvat tulivat väkisin, ensimmäistä kertaa aikoihin. Matilda oli ollut mukana ensimmäisessä kuljetuksessa."

Ensimmäinen Westöni, vaikka hyllystä löytyy omana Leijat Helsingin yllä. Olen kuullut paljon hyvää kirjailijasta ja onhan hän tunnettu kirjailija, mutta en koskaan ole kokenut houkutusta tarttua hänen kirjoihinsa. Törmäsin kirjastossa Kagastus 38 kuvitettuun laitokseen ja ajattelin antaa kirjalle mahdollisuuden, kirjan aihe ja aikakausi vaikuttivat niin mielenkiintoisilta. Kansalaissota on aihe, joka kiinnostaa, enkä ole koskaan aikaisemmin siittä lukenut. Aikakausi kotimaamme historiassa, joka on ollut minulle melko tuntematon. En edes muistanut historiantunneilta, että täällä meilläkin oli nälkäleirejä, joissa ihmisiä kuoli epäinhimillisissä olosuhteissa. Ja kuinka riipaisevasti Westö kuvaa noita leirejä, ihmisten tuskaa, kärsimystä ja epätoivoa. Nuo kohdat kirjassa koskettivat syvästi ja lukiessa tunsin oman epätoivon puristavan rintakehässä. Kuinka nuo hätkähdyttävät ja julmat kokemukset jättävät ikuisen jäljen ihmisen sieluun. Hätkähdyttävää on myös se, kuinka kouriintuntuvasti Westö on kuvannut näitä jälkiseurauksia tarinassaan.

Ihastuin myös suunnattoman paljon Westön ajankuvaukseen, kuinka 1930-luvun Helsinki herää henkiin aivan silmieni edessä. Vaikka en ole käynyt maamme pääkaupungissa edes tällä vuosikymmenellä, saatika vuosia vuosia ennen syntymääni, niin tunsin aivan kuin olisi tutuilla kaduilla ja elänyt itsekkin 1930-luvulla. Westön kieli on myös kaunista ja sitä on varsin miellyttävää lukea. 

Onnistuneita ovat myös romaanin henkilöt, joista suosikikseni nousi häilyvä ja monipuolinen Matilda Wiik. Hän on salaperäinen hahmo, hän on yksi, mutta samalla hän on myös monta eri ihmistä. Rouva Wiik on säädyllinen, tunnollinen ja mukava, Matilda taas veljestään välittävä vaatimaton, mutta käytännöllinen nuori nainen ja sitten on vielä homsuinen ja riivattu Miljaneiti. Thune on myös murheellisuudessaan aivan pätevä hahmo, vaikkei niin kiinnostava kuin näppärä sihteerinsä.

Lopun yllättävä juonenkäänne oli kyllä kirsikkana kakun päällä. Pidin kovasti lukemastani, Westö oli positiivinen yllättäjä. Ajattelin hänen kirjojensa olevan kuivakkaa luettavaa, mutta sain huomata olleeni väärässä. Ei tätä väsyneenä kuitenkaan kannata lukea, voin kertoa että uni nappaa nopeampaa kuin hengästyttävä tahtisen jännärin äärellä. En kuitenkaan löydä moitittavaa, vaikkei tajuntani räjähtänytkään. Aion lukea enemmänkin Westöä vielä, joskus, joku kaunis päivä.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2015
Alkuteos: Hägring 38 (2013)
Sivuja: 330
Suomentanut: Liisa Ryömä

Mistä minulle: Kirjastosta


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

"Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan.

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?"

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia on avausosa Kaksoisauringot -  trilogiaan. Kirja kiinnitti huomioni jo kustantajan katalogissa mielenkiintoisen kuvauksen ja upean kannen perusteella.  Lisäksi olen törmännyt kirjan mainoksiin siellä täällä somessa ja muualla. Uteliaisuus kasvoi niin kovasti, että varasin kirjan melko tuoreeltaan kirjastosta. Odotukset oli korkealla; yhdistelmä villiä länttä, steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Myönnettäköön, että steampunk on minulle melko vierasta, mutta yhdistelmä kuulosti houkuttelevalta. Juoni etenee melko vauhdikkaasti, kun seurataan Corildonin ja Aleian tapahtumarikasta matkaa Seleesiaan selvittämään, mikä on Aleiaa otteessaan pitävä lumous. Paljon jätetään auki seuraavaa osaa varten, koukuista ei ainakaan ollut pulaa, pakko on seuraavakin osa varmasti lukea. Mitä vielä tekevät pahat tuulet? Pääsevätkö sankarimme Seleesiaan turvallisesti? Mikä on Aleiaa vaivaava lumous? Saavatko takaa-ajat heidät kiinni ja miksi he ajavat Aleiaa takaa? Entä tulilinnut ja fenekki? 

Ensimmäinen osa jättää kuitenkin asioita liian avoimeksi, kirja jää minulle melko etäiseksi. Hyvä, että kaikkea ei paljasteta aloitusosassa, mutta hieman syvempää porautumista Vikin luomaan maailmaan olisin kaivannut. Tunnelmasta ei välity tarpeeksi maagisuus tai ylipäätänsä miljöö kuvaus, jonka pitäisi luoda maagista ja steampunk tunnelmaa, on hyvin ohutta. Tunnelma ei juurikaan välity minulle ja kiehtova tulevaisuuden maailma jää vain lavastukseksi. Lisäksi pitkästyin välillä, eikä liikaa avoimia aukkoja viljelevä tarina saa muuta kuin turhautumaan. Näin paksun teoksen pitäisi tempaista mukaansa, ikävä kyllä tämä kirja ei sitä oikeastaan kykene tekemään. Vaikka tapahtumia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, niin silti kirjasta puuttui sitä jotain. Elokuvana tämä varmaan toimisi paremmin, kirjana luku-urakka ajottain raskasoutuinen. 
Vikin luomat henkilöhahmot ovat kiehtovia, omanlaisiaan jokaikinen heistä. Aleia, jonka iästä on vaikea päästä selville ja hänen salaperäinen menneisyytensä. Cordelion, joka on toisaalta herrasmies ja toisaalta taas omien haamujensa kanssa kamppaileva haavoittunut sielu. Mateo, josta käsitys kirjan sivujen edetessä muuttuu täysin ja monet muut joihin kirjan sivuilla törmää. 

Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän, mutta en kyennyt. Haluan toki tarttua seuraavaan osaan, sen verran koukut minuun tarttuivat, mutta toivon sen antavan hieman enemmän vastuksia kuin tämä avausosa ja pikkusen enemmän tunnelmaa.  Ehkä en ollut kirjan varsinaista kohderyhmää... Iän puolesta kyllä, tämä varmasti puree moneen nuoreen aikuiseen, mutta sopii myös vanhemmillekkin lukijoille. Pidän fantasiasta, joissa liikutaan todellisen maailman seassa tai tarinoista, joissa on taianomainen fantasiamaailma tai sitten ihan maagisesta realismista. Tämä ei sovi mihinkään näistä kategorioista, jotka ovat minun mukavuusalueeni sisäpuolella. Mutta ehkäpä seuraava osa onnistuu muuttamaan mielipidettäni?

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 532

Mistä minulle: Kirjastosta

Edit: Jos haluat tutustua enemmän kirjan henkilöihin, maailmaan ja sen historiaan, seuran arkistoihin sekä muuhun mielenkiintoiseen infoon kirjaan liittyen, niin kliketiklik seleesia.com sivuille! 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

" Nuori toimittaja Camille Preaker palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden siepatun koulutytön tapauksesta. Tutuissa maisemissa Camillen vaivalla tukahduttama menneisyys nostaa päätään ja nuoren naisen itsetuhovietti alkaa kihelmöidä taas iholla. Camille huomaa ajautuvansa arvaamattoman äitinsä vaikutuspiiriin ja hakee tukea niin murhia tutkivasta etsivästä kuin lolitamaisesta sisarpuolestaan. Mutta Wind Gapin klaustrofobisessa pikkukaupungissa ei ole syytä luottaa mihinkään – ei edes omiin muistoihinsa."

Flynn on vakuuttanut minut ja nautin suuresti hänen psykologisista trillereistä. Kiltti tyttö löi minut ällikällä eikä Paha paikkakaan kylmäksi jättänyt, mutta Teräviä esineitä oli kuvottavuudessaan mieleenpainuva lukukokemus. Teräviä esineitä on Flynnin esikoisteos ja todella vaikuttava esikoiseksi. Vielä olisi lukematta suomennetuista Auttava käsi.

En oikein tiedä miten lukukokemustani luonnehtisin sanoin. Kirja oli hyvä ja se loppui kesken nopeammin kuin uskoinkaan. Kirja vei niin mukanaan, että aika vierähti aivan huomaamatta. Tarina etenee sujuvasti eteenpäin ja vaikka aihe on rankka, tapahtumat iljettäviä ja ajottain kirja saa kuvotuksen väreet kulkemaan selkää pitkin, ei kaikki rouheus kirjassa kuitenkaan häirinnyt. Kaikkea oli sopivassa suhteessa. Ehkä herkimmille en lähtisi kirjaa suosittelemaan kuitenkaan; 13-vuotiaiden tyttöjen murhat ovat aiheena rankka, niin nuori on vielä lapsi, lisäksi Camille purkaa lapsuutensa traumoja viiltelyllä ja hänen veitsen kaipuunsa iholla kuvataan hyvin tarkkaan. Flynn tarttuu tyypillisesti rankkoihin aiheisiin ja porautuu niiden ytimeen, kumartelematta kenellekkään.

Syyllisen arvasin melko nopeaa tai sanotaanko, että minulla oli vahva epäilys. Kirjan focus ei kuitenkaan ole pelkästään murhaajan selvittämisessä. Kirja käsittelee paljolti Camillen perheen vinoutuneita suhteita, siittä seuranneita mielenterveysongelmia sekä niiden kanssa elämistä. Flynn punoo taitavasti kirjoihinsa psykologisia verkkoja ja se on selvästi hänen juttunsa. Flynn kirjoittaa myös suoran rehellisesti kaunistelematta mitään, mikä luo hänen dekkareilleen sen ominaisen ronskin vivahteen. Yhteistä on myös aina enemmän tai vähemmän vioittuneet naiset. Tunnelma on tiivistä, joka saa aivan ihon kihelmöimään. 

Onnistunut lukukokemus, voisin jopa sanoa että paras näistä kolmesta lukemastani.

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!
Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Sharp Objects (2006)
Sivuja: 316
Suomentanut: Maria Lyytinen

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 6. huhtikuuta 2017

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

"Kuuma alkukesä Saimaalla. Piiliniemi, pieni yksityinen saariparatiisi, josta keski-ikäinen nainen toivoo löytävänsä kirjoitus- ja mielenrauhaa. Toisella puolella salmea kohoaa jylhä ja autio Variskallio, kunnes eräänä päivänä sen rantaan ilmestyy suuri moottorivene ja kallion päällä olevan huvilan ikkunoissa alkaa iltaisin loistaa kutsuva valo.

Trooppisen kosteat kesäyöt tekevät levottomaksi, ja jännitteiset kohtaamiset saavat suhteet solmuun. Jatkuva helle kuumentaa tunteet ja tekee kaikesta epätodellisen tuntuista. Mitä kukakin haluaa, keneen voi luottaa ja mikä on totta?"
Timosen esikoisteoksesta tuttu Klarissa tavataan uudestaan Kesäisen illuusionin sivuilla. Klarissan avioliitto on ajautunut umpisolmuun ja Klarissa on muuttanut Piiliniemen kesäasuntoon, jotta he voisivat Mikaelin kanssa miettiä tulevaisuutta rauhassa kumpikin tahollaan. Viereisessä saaressa asuva mies vaikuttaa jännittävältä tuttavuudelta, kutkuttavalta ja kiinnostavalta. Mutta pian Klarissa saa huomata, että Variskallion uusissa asukkaissa on myös jotain outoa, jopa pelottavaa.
Alku oli hyvä ja pidin kirjasta, joka onnistui yllättämään ja viihdyttämään. Tarina etenee nopealla tahdilla, mutta kuitenkin kirjassa on onnistunut tiivis tunnelma. Loppu oli kuitenkin minulle suuri arvoitus, voin myöntää että putosin ihan totaalisesti kärryiltä. En ymmärtänyt täysin mistä Variskallion kummallisissa asukkaissa oikein oli kyse ja lopun takaa-ajo kohtaus oli hieman sekava. Ehkäpä Klarissan tarina saa vielä jatkoa, joka selittäisi umpeen suuria aukkoja, jotka tämä kirja lukijalle jätti. Silloin outo ja hajanainen loppu olisi ihan ymmärrettävä, koukku, joka saa lukijan tarttumaan seuraavaan osaan uteliasuudesta.

Miljöökuvaus oli onnistunutta, helteinen Saimaa heräsi henkiin ja sai melkein minutkin haluamaan pulahtamaan vilvoittavalle uinille. Kesän kaipuu kyllä koveni tätä helteisen paahteista kirjaa lukiessa, voisinpa tuntea pian auringon lämmittävät säteet paljailla käsivarsilla. Kesäinen illuusioni tiivis paketti, jonka ahmaisee melkein yhdeltä istumalta. Kirja ei paljon turhia selittele, mutta kyllä se on silti lukemisen arvoinen teos. Pidin silti enemmän Timosen esikoisteoksesta Aika mennyt ei palaa.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 165

Mistä minulle: Kirjastosta