lauantai 24. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

"Hurmaava yksitoistavuotias harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce uskaltautuu kylän markkinoilla mustalaisnaisen telttaan ja järkyttyy kuulemastaan ennustuksesta pahanpäiväisesti. Vielä enemmän Flavia on ihmeissään, kun samainen mustalaisnainen löytyy seuraavana yönä kotikartanon mailta vankkureistaan lähes henkihieveriin hakattuna. Kuka on väkivallanteon takana? Voiko kyseessä olla kosto vuosia sitten siepatun lapsen takia?


Flavia ymmärtää toki kalavelkojen maksun päälle, onhan hänellä kaksi katalaa ja jekkuilevaa sisarta. Mutta Bishop’s Laceyn kylän painostava tunnelma tiivistyy, kun Flavia törmää uuteen uhriin, paikalliseen mieheen, joka yllätettiin hiljan kartanosta luvattomista askareista.


Vaarallisen nokkela Flavia viilettää uskollisella Gladys-polkupyörällään idyllisen kotikylän katuja nuuskien tietoja ja etsien johtolankoja. Hän paljastaa synkkiä salaisuuksia ja löytää uusia todisteita – myös oman äitinsä kohtalosta."

Olen jokaisella kerralla kehunut iki-ihanaa Flaviaa, kun olen kirjoittanut tänne sarjan kirjoista. Hopeisen hummerihaarukan tapaus on sarjan kolmas osa ja tähän astisista kirjoista lempparini. Pidin Fenellan tarinasta hurjasti, johtui varmaan maagisrealistisista elementeistä. Lisäksi kaikki mukaan ujutetut pienet sivujuonetkin olivat onnistuneita ja tekivät lukukokemuksesta entistä nautinnollisemman. Ahmin tämänkin osan ennätysvauhdissa, ei sitä vain voinut laskea käsistä. Todella koukuttava, kuten aikaisemmatkin osat. 

Lukiessa mietin, miksi kerta toisensa jälkeen olen aivan fiiliksissä näistä kirjoista. Sen lisäksi, että pikku vanha Flavia on oiva sankaritar ja rikoksien ratkominen lapsenmielisestä näkökulmasta on virkistävän erilaista. Lapsenmielisyys ja murhat voivat olla melko tuhoontuomittu yhdistelmä, yleensä lapsenmieli ei pysty käsittelemään kunnolla edes sellaisia raakuuksia, mutta Flaviassa on sitä jotain. Hän on älykäs, pikku vanha, nokkela ja hauska. Vaikka hän on lyhyen elämänsä aikana joutunut vaikka minkälaisen tilanteen eteen, hän ei ole menettänyt lapsenmielisyyttään. Mahtavan sankarittaren lisäksi minua ihastuttaa kirjan ajankuva sekä miljöö. Buckshawn ränsistynyt kartano on täynnä yllätyksiä ja muodostunut minulle melkein yhtä rakkaaksi kuin Flavialle. Bishop's Laceyn kylä on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia ihmisiä ja sen historia kätkee sisäänsä paljon mysteereitä, joista tulemme varmasti vielä lukemaan. 

Edelleen jäi kortteja kääntämättä, vaikka kolmas osa on jo ahmittu. Hobblerit on teema, jota on raotettu, muttei täysin paljastettu. Entä kotikartanon kohtalo, joutuvatko De Lucet luopumaan rakkaasta kodistaan? Harrietistakin tullaan varmasti vielä kertomaan lisää, sillä Flavian tiedonjano ja halu oppia tuntemaan edesmennyt äitinsä, on kyltymätön. Lisäksi De Lucen perheen perhesuhteet ovat enemmän kuin vähän vinksahtaneet, odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. 

Tartun ehdottomasti suurella odotuksella myös seuraavaan osaan, joka on Filminauha kohtalon käsissä. Lisäksi sarjassa on ilmestynyt myös jo seuraavat osat; Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä Kuolleet linnut eivät laula. Syksyllä ilmestyy myös uusi osa nimeltään Nokisen tomumajan arvoitus.

Mainintana vielä ennen arvosanaa, että sarjan kansikuvat ovat I-H-A-N-I-A!

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: A Red Herring Without Mustard (2011)
Sivuja: 412
Suomentanut: Maija Heikinheimo

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 8. kesäkuuta 2017

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

"Myrskyisenä yönä vuonna 1964 lääkäri David Henry auttaa vaimoaan synnytyksessä. Norah synnyttää kaksoset, tytön ja pojan. Poika on terve, mutta tytöllä on Downin syndrooma. David haluaa säästää vaimoaan murheelta ja tekee nopean päätöksen, joka vaikuttaa koko perheeseen loppuiäksi. Hän pyytää sairaanhoitajaa viemään tytön laitokseen ja kertoo vaimolleen tyttären kuolleen. Muisto tyttärestäni on voimakas, tunteita herättävä tarina isän painavasta salaisuudesta, valheesta, joka repii perhettä erilleen. Samalla se on upea kertomus rakkauden tervehdyttävästä voimasta ja anteeksiannosta."

Muisto tyttärestäni punoutuu suuren salaisuuden ympärille. David antaa vammaisen tyttärensä poissa, suojellakseen vaimoaan. Hän kertoo vaimolleen, että tytär kuoli synnytyksessä. Ehkä Davidin ajatuksena oli, että vaimo suuree menetettyä tytärtä hetken, mutta vastasyntynyt poika, toinen kaksosista, saa surun hälvenemään. Norah ei kuitenkaan pääse hetkessä yli tyttärensä kuolemasta, vaan suree asiaa pitkään. Hän haluaisi keskustella miehensä kanssa asiasta, mutta David ei pysty puhumaan ja kohtaamaan suurta valhettaan. Tämä jäytää pariskunnan välejä ja ajaa heidät vuosien vieriessä yhä kauemmas ja kauemmas toisistaan.

Caroline ei pysty jättämään Phoebetä hoitolaitokseen, jonne David pyysi vauvan viemään. Niinpä nuori sairaanhoitaja päättää ottaa lapsen ja lähteä kaupungista, kasvattaa Phoeben omanaan. Symppaan tässä päätöksessä Carolinea, mutta enemmän minua ihmetytti heidän elämänsä vaivattomuus. Kun puhutaan kehitysvammaisesta lapsesta, luulisi sen luovan arkeen monenlaisia haasteita. Lisäksi minua ihmetytti kirjan dramaattinen kansi yhdistettynä harhaanjohtavaan nimeen. Minulle näistä kahdesta seikasta nousee mielikuva kuolleesta tyttärestä, ja nuo väkevät muistot tyttärestä jollain tapaa olisivat keskiössä romaanissa. Toki takakannen tekstin lukemalla tajuaa, ettei juoni ole sinnepäinkään. Silti minulle jäi mielikuva dramaattisuudesta, eikä tämä kirja yllä sinne tasolle, millä odotukseni olivat.  Odotin vain koko ajan sitä jotain, jota ei koskaan tullut. Loppupeleissä kirja oli hyvin arkinen ja kuvasi keskeisten henkilöiden selviytymistä ja kasvua valheen seurauksien jälkimainingeissa. 

Kirja oli sujuvaa luettavaa, mutta ajottain hieman puuduttavaa. Vaikka ajatuksena oman lapsen pois antaminen on dramaattista ja kauheaakin, niin silti kirja ei kyennyt herättämään minkäänlaisia tunteita. Jotkut kirjailijan ratkaisut juonenkäänteissä tuntuivat enemmän hullunkurisilta kuin luontevilta. Kyllähän tämän luki loppuun asti ja ajottain kirjan seurassa viihtyi, mutta silti päälimmäisenä tunteena on pettymys.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazaar
Ilmestynyt suomeksi: 2008
Alkuteos: The Memory Keeper's Daughter (2005)
Sivuja: 486
Suomentanut:Laura Jänisniemi & Susanna Tuomi-Giddings

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Syksyn uutuudet

On se aika taas, kun kustantamot julkaisevat uusia katalogeja tulevasta kirjasyksystä. Listataanpa siis, mitä kirjoja minä odotan eniten tulevalta syksyltä. Vaikka aina on yhtä ihanaa fiilistellä tulevia uutuuksia, mutta samalla saa otteen pieni ahdistus kasvavasta TBR-listasta. Kuika ikinä, koskaan, milloinkaan saan luettua kaikki kirjat, jotka haluan lukea. Jo ilmestyneitä on satoja, lisää pukkaa joka kevät ja syksy. Entä ne herkulliset romaanit, joista en ole vielä kuullutkaan. Kaikki lukemattomat kirjallisuuden klassikot ja ja ja... Olenkohan vai sekaisin vai kärsiikö joku muukin tästä elämä on liian lyhyt hyville kirjoille - syndroomasta?

No mutta asiaan.

Bazar:
  • Kate Morton: Talo järven rannalla
  • Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
  • Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
  • Jassica Knoll: Onnen tyttö
WSOY:
  • Dan Brown: Alku
  • Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Tammi:
  • Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
  • Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa
  • Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Gummerus:
  • Satu Lepistö: Lintutarha
  • Erika Vik: Seleesian näkijä
  • Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
  • Eka Kurniawan: Kauneus on kirous
  • Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
  • Daniel Cole: Räsynukke
Otava:
  •  Christina Sandu: Valas nimeltä Goliat
  • Johanna Hölmström: Sielujen saari
  • Paula Hawkins: Tummiin vesiin
  • Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
  • J. D. Delayney: Edellinen asukas
  • E. O. Chirovici: Peilien kirja
  • S. K. Tremayne: Tulilapsi

Tässä nämä, jotka herättivät näillä tiedoilla mielenkiintoni. Herkullisen kuuloisia uutuuksia tulossa.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Keskenjääneitä

Ajattelin tässä hieman kertoa muutamasta keskenjääneestä kirjasta. Aina tulee vain kerrottua niistä, jotka on jaksanut tarpoa tai ahmia loppuun asti, mutta joskus myös suljen kannet lopullisesti rutkasti ennen viimeistä sivua. Harvoin näin käy, olen sinnikko ja haluan viimeiseen asti uskoa, että tarina saa paremman käänteen ja alkaa vetämään paremmin. Joskus on kuitenkin myönnettävä itselle, että elämä on liian lyhyt uhrattavaksi huonoille kirjoille. 


John Irving - Vapauttakaa karhut

"Opiskelijat Siggy ja Graff tutustuvat toisiinsa sattumalta Wienissä, ostavat saman tien yhdessä moottoripyörän ja lähtevät matkalle vailla päämäärää. He aikovat nukkua makuupusseissa taivasalla, onkia kalaa syödäkseen ja kulkea sellaisia teitä, joita moottoripyörä rakastaa. 

Ennen Wienistä lähtöään Graff ja Siggy poikkeavat Hietzingin eläintarhaan, ja käynti jää vaivaamaan mieltä. Eikö myös antilooppien, karhujen ja muiden eläintarhan asukkien olisi parempi elää vapaudessa eikä kaltereiden takana? Kysymys johtaa lopulta toimiin, joilla on arvaamattomat seuraukset.

Nuorten miesten seikkailuun yhdistyy kertomus Siggyn suvusta, ja sen kautta avautuu näkymiä niin Itävallan Anschlussin aikaan kuin Jugoslavian alueen poliittisiin pyörteisiinkin."
Irvingin aikaisemmin suomentamaton esikoisteos, jonka nappasin kirjastosta mukaan aivan mielenkiinnosta. Hieman varauksella suhtauduin kirjaan. Jotenkin epäröin jo ennen kirjaan tarttumista, onko se aivan minun juttuni. Eikä se todellakaan ollut... Hyvin sekava oli alun jälkeen. Putosin kärryiltä jo ennen puoltaväliä, enkä jaksanut millään motivoida itseäni lukemaan. Tarina oli liian rönsyilevä ja varsinkin Siggy henkilöhahmona hyvin omituinen. En pitänyt hänestä yhtään, hän vaikutti pahasti kajahtaneelta. Koska tarina oli niin sekava ja rönsyilevä, kävi lukeminen todella raskaaksi. Päätin sitten antaa uuden mahdollisuuden Irvingille jonkun muun romaanin parissa. 


Anni Kytömäki - Kultarinta

"Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja vainusi kontion jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Ihmisistä jotka tahtoivat tehdä toisin.

Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.

Vuosia myöhemmin Erik opettaa tyttärelleen Mallalle, että silloin kun kaikki muu viedään ja tähdetkin tuntuvat vaienneen, jalkojen alle jää vielä kallio. Ollakseen vapaa ihminen tarvitsee vain saappaat joilla kulkea. Kumpikaan ei kuitenkaan tuolloin aavista, miten mutkainen taival heidän on taitettava.
"
Minulle suositeltiin tätä kirjaa ja innokkaasti tästä kirjasta puhuttiinkin sen ilmestyttyä. Oikein jännityksestä kihisten tartuin tähän romaanin järkäleeseen, odotuksen olivat korkealla. Ja jaksoin puoleen väliin, ehkä kutakuinkin. Odotin vain milloin kirja oikein alkaa kunnolla, mutta sitten luovutin -  en jaksanut enään. Tuntui että koko sielu puutuu lukiessa. Ehkä olin aivan sen kynnyksellä, että tarina vie mennessään, en tiedä. Ehkä jonakin päivänä uskaltaudun antamaan uuden mahdollisuuden, jos joku mahti saa minut vakuuttumaan, että se on tosiaan vaivan arvoista. 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

"Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja pysyy sysisuomalaisten perusasioiden äärellä. Elämän, kuoleman ja puurakentamisen.
Mielensäpahoittaja kirjoittaa oman muistokirjoituksensa, koska kuka muu hänen elämänsä ja tekonsa tuntee? Hautakivi hankitaan ajoissa, kun halvalla saa. 

Testamenttiinsa Mielensäpahoittaja kirjaa aineellisen ja henkisen perintönsä, joka ei ole sen pienempi kuin kokonaisen sukupolven kokoinen. Mielensäpahoittaja haluaa itse päättää kuka saa talon, kuka Voortti Eskortin ja kummalle miniälle kumpi emännän koruista. 

Mutta samalla kun peräseinä lähestyy, vanha mies kurkistaa myös lähtöviivoille, syntymään ja lapsuuteen. Mielensäpahoittaja myöntää jopa tehneensä virheitä elämässään. Laskutavasta riippuen yhden tai kaksi."

Siis Mielensäpahoittaja on ihana, tuo kärttyinen ukkoressu on löytänyt sijan sydämestäni. Mainio vanahan kansan ukko, jääräpäiden aatelia, joka tietää että kyllä ennen oli kaikki paremmin. Tällä kertaa kokeilin uutta lähestymistapaa Mielensäpahoittajaan, sillä kuuntelin tämän äänikirjana. Lukijana Antti Litja oli loistava, ei siihen kukaan muu sopisikaan! Vaikka äänikirjat ei ole oikein minun juttu, en jaksa oikein keskittyä, niin tätä kyllä kuuntelin mielelläni. Eikä ajatuksetkaan pahemmin lähtenyt harhailemaan, päinvastoin. Voin vain kuvitella, kun olen tarinan lumoissa talsinut tuolla pitkin katuja ja hihittänyt ääneen Mielensäpahoittajan jutuille, koska eihän niille voi olla nauramatta. Koko kirja on Kyrömäiseen tyyliin kirjoitettu pilke silmäkulmassa. 

Poiketen aiemmista osista  Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on yhteinäinen romaani. Aikaisemmat osat Mielensäpahoittaja sekä Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike olivat kirjoja, joissa tarinat olivat lyhyinä pakinoina. Kuitenkin jälleen tuttuun tapaan kirja sai nauramaan terävillä huomioillaan, mutta onnistui myös koskettamaan. Eihän tämä enään samanlailla säväyttänyt, kuin esimerkiksi ensimmäistä kertaa lukiessani Mielensäpahoittajaa, vanha juttuhan tämä on vaikka romaaniksi olikin taipunut ensimmäistä kertaa. Johan tästä on tullut kaksi aiempaa osaa, kipakan miniän oma kirja ja sitten vielä elokuva. Hauskaa ajanvietettä kuitenkin, kirjassa on huumori kohdillaan, kuten aina. 

Tähän oli hyvä heittää hyvästit Mielensäpahoittajalle, idea on kulutettu loppuun. Kuunnellessa huomasi että samoja aiheita, teemoja ja ideoita oli kierrätettynä kuin aikaisemmissa osissa. Ja johan tässä osassa arkkua puuhattiin ja testamenttia rustattiin, joten näin antaa aihepiirikin olettaa, että tarina on tullut päätökseensä. On tuo sisukas jäärä kuitenkin varmasti sitä lajia, että henki pihisee vielä pitkään. Hyvä on kuitenkin valmistautua ennalta ja vähän harjoitella, eikä tule sukulaisillekkaan sitten järkytyksenä.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2014
Lukija: Antti Litja
Pituus: 6h 28min

Mistä minulle: Bookbeatilta, latasin ilmaisen kuukauden kokeilujakson.


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Suzanne Collins: Nälkäpeli

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruuasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun.Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli. Siinä nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on pelin voittaja. 

Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katniss Everdeenin kyvyt joutuvat koetukselle. Hän ilmottautuu peliin mukaan vapaaehtoisena, pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpaonni lankeaa."
Tätä sarjaa hypetettiin sen ilmestyessä todella paljon ja vielä lisää, kun trilogiasta tehtiin elokuvat. Vältin viimeiseen asti spoilaantumasta, enkä ole katsonut elokuvia tai mitään. Ostin pokkarit hyllyyni pikku hiljaa alennusmyynneistä ja odotin oikeaa hetkeä. Kuulin paljon ylistäviä ja negatiivisia kommentteja, siirsin lukemista aina hamaan tulevaisuuteen, koska kirjaston kirjat, arvostelukappaleet tai väärä tähtien asento esti minua. Mutta valkkasin ensimmäisen osan hyllynlämmittäjät haasteeseen ja vihdoin, vihdoin sain aikaiseksi lukea Nälkäpelin. Oi miksi en ole lukenut tätä aiemmin? Tämä oli huippu, oikea aito page turneri, joka naulitsi minut äärellensä. Olen jopa aamulla herännyt ennen lapsia, normaalia aikaisemmin, jotta ehdin lukea kirjan loppuun. Oli aivan pakottava tarve saada tietää kuinka käy. Sehän nyt oli selvää alusta asti kuka voittaa, ei kai tästä muuten olisi trilogiaa saatu väännettyä, mutta miten oli erittäin kutkuttava kysymys, joka häilyi ilmassa koko ajan lukiessa. 

Kaikki hypetys tästä sarjasta ei ole ollut turhaa, mutta ehkä toki liiallista, koska minulle sillä oli luotaantyöntävä vaikutus, mutta olihan tämä nyt aivan loistava nuorten scifi-kirja. Omaperäinen ajatus nälkäpelistä, joka on julma, jännittävä ja kamala peli. Collinsin luoma maailma ja yhteiskunta on epäreilu ja omalaatuinen. Kuitenkaan, ei niin mahdottoman kuuloinen. Parhaimassa osassa ovat rikkaat ja valtaa pitävät, jotka sanelevat pelin säännöt. Elävät itse yltäkyllyydessä, kun muiden on raadettava henkensä pitimiksi. Vallalla on luokkayhteiskunta, jossa alhaisimmalla tasolla ovat vyöhykkeellä 12 asuvat ja parhaiten elelevät vyöhykkeen yksi asukkaat. Tarina alkaa vyöhykkeeltä 12, jossa elämä on rankkaa eikä sankarittaremme lähtökohdat elämälle ole parhaat mahdolliset. Mutta nälkäpeliä ajatellen ne ovat juuri tarpeelliset, Katniss ei ole tottunut saamaan mitään helpolla. Varsinkaan ruokaa pöytään. 

Arastelin aluksi scifiä, se ei ole minun juttuni ollut oikein koskaan, varsinkaan tulevaisuuteen sijoittuvat tarinat eli dystopiat. Tässä idea toimi mielenkiintoisella tavalla, eikä kaikkea oltu lyöty överiksi roboteilla ja lentävillä autoilla. Näkyvin scifi elementti oli mutantit, joita ei vilissyt kirjan sivuilla kuitenkaan loputtoman paljon. Joten, jos on vielä joku muu, joka ei jostain kumman syystä ole tätä tunnettua teosta lukenut, koska kaihtaa sen genreä, suosittelen kyllä luopumaan ennakkoluuloista ja kokeilemaan.

Vaikka nälkäpeli on jännittävä punainen lanka kirjassa, on Katnissin ihmisuhteet ja henkinen kasvu myös kantavia elementtejä kirjassa. Ihmissuhde sopat luovat aina kirjalle viihteellistä arvoa ja saavat juoneen aivan mahtavaa vivahdetta. Ensimmäisen osan loppukoukku perustuukin juuri ihmissuhteille ja pakottaa se minutkin tarttumaan suurella mielenkiinnolla seuraavaan osaan. Niin siis kunhan olen saanut kirjaston kirjat ja arvostelukappaleet luettua, toki myös tähtien asentojen pitää olla suotuisat. Seuraavaksi kuitenkin katson ensimmäisen elokuvan, koska olen halunnut nähdä sen kovasti!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2008
Alkuteos: The Hunger Games (2008)
Sivuja: 389
Suomentanut: Helene Bützow

Mistä minulle: Ostin kaupasta


perjantai 5. toukokuuta 2017

Kjell Westö: Kangastus 38

"Asianajaja Claes Thune on palkannut Matilda Wiikin konttoristiksi pieneen toimistoonsa. Nainen suorittaa kaikki tehtävät moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista.

Hiljattain eronneen Thunen elämän kiintopiste on kuuden ystävyksen Keskiviikkoklubi, joka kokoontuu väittelemään politiikasta.

Kun kerho kokoontuu Thunen toimistossa, Matilda tunnistaa äänen menneisyydestään. Pintaan nousevat piinaavat muistot vankileireiltä, eikä entiseen ole enää paluuta. Yöllä kuvat tulivat väkisin, ensimmäistä kertaa aikoihin. Matilda oli ollut mukana ensimmäisessä kuljetuksessa."

Ensimmäinen Westöni, vaikka hyllystä löytyy omana Leijat Helsingin yllä. Olen kuullut paljon hyvää kirjailijasta ja onhan hän tunnettu kirjailija, mutta en koskaan ole kokenut houkutusta tarttua hänen kirjoihinsa. Törmäsin kirjastossa Kagastus 38 kuvitettuun laitokseen ja ajattelin antaa kirjalle mahdollisuuden, kirjan aihe ja aikakausi vaikuttivat niin mielenkiintoisilta. Kansalaissota on aihe, joka kiinnostaa, enkä ole koskaan aikaisemmin siittä lukenut. Aikakausi kotimaamme historiassa, joka on ollut minulle melko tuntematon. En edes muistanut historiantunneilta, että täällä meilläkin oli nälkäleirejä, joissa ihmisiä kuoli epäinhimillisissä olosuhteissa. Ja kuinka riipaisevasti Westö kuvaa noita leirejä, ihmisten tuskaa, kärsimystä ja epätoivoa. Nuo kohdat kirjassa koskettivat syvästi ja lukiessa tunsin oman epätoivon puristavan rintakehässä. Kuinka nuo hätkähdyttävät ja julmat kokemukset jättävät ikuisen jäljen ihmisen sieluun. Hätkähdyttävää on myös se, kuinka kouriintuntuvasti Westö on kuvannut näitä jälkiseurauksia tarinassaan.

Ihastuin myös suunnattoman paljon Westön ajankuvaukseen, kuinka 1930-luvun Helsinki herää henkiin aivan silmieni edessä. Vaikka en ole käynyt maamme pääkaupungissa edes tällä vuosikymmenellä, saatika vuosia vuosia ennen syntymääni, niin tunsin aivan kuin olisi tutuilla kaduilla ja elänyt itsekkin 1930-luvulla. Westön kieli on myös kaunista ja sitä on varsin miellyttävää lukea. 

Onnistuneita ovat myös romaanin henkilöt, joista suosikikseni nousi häilyvä ja monipuolinen Matilda Wiik. Hän on salaperäinen hahmo, hän on yksi, mutta samalla hän on myös monta eri ihmistä. Rouva Wiik on säädyllinen, tunnollinen ja mukava, Matilda taas veljestään välittävä vaatimaton, mutta käytännöllinen nuori nainen ja sitten on vielä homsuinen ja riivattu Miljaneiti. Thune on myös murheellisuudessaan aivan pätevä hahmo, vaikkei niin kiinnostava kuin näppärä sihteerinsä.

Lopun yllättävä juonenkäänne oli kyllä kirsikkana kakun päällä. Pidin kovasti lukemastani, Westö oli positiivinen yllättäjä. Ajattelin hänen kirjojensa olevan kuivakkaa luettavaa, mutta sain huomata olleeni väärässä. Ei tätä väsyneenä kuitenkaan kannata lukea, voin kertoa että uni nappaa nopeampaa kuin hengästyttävä tahtisen jännärin äärellä. En kuitenkaan löydä moitittavaa, vaikkei tajuntani räjähtänytkään. Aion lukea enemmänkin Westöä vielä, joskus, joku kaunis päivä.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2015
Alkuteos: Hägring 38 (2013)
Sivuja: 330
Suomentanut: Liisa Ryömä

Mistä minulle: Kirjastosta


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

"Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan.

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?"

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia on avausosa Kaksoisauringot -  trilogiaan. Kirja kiinnitti huomioni jo kustantajan katalogissa mielenkiintoisen kuvauksen ja upean kannen perusteella.  Lisäksi olen törmännyt kirjan mainoksiin siellä täällä somessa ja muualla. Uteliaisuus kasvoi niin kovasti, että varasin kirjan melko tuoreeltaan kirjastosta. Odotukset oli korkealla; yhdistelmä villiä länttä, steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Myönnettäköön, että steampunk on minulle melko vierasta, mutta yhdistelmä kuulosti houkuttelevalta. Juoni etenee melko vauhdikkaasti, kun seurataan Corildonin ja Aleian tapahtumarikasta matkaa Seleesiaan selvittämään, mikä on Aleiaa otteessaan pitävä lumous. Paljon jätetään auki seuraavaa osaa varten, koukuista ei ainakaan ollut pulaa, pakko on seuraavakin osa varmasti lukea. Mitä vielä tekevät pahat tuulet? Pääsevätkö sankarimme Seleesiaan turvallisesti? Mikä on Aleiaa vaivaava lumous? Saavatko takaa-ajat heidät kiinni ja miksi he ajavat Aleiaa takaa? Entä tulilinnut ja fenekki? 

Ensimmäinen osa jättää kuitenkin asioita liian avoimeksi, kirja jää minulle melko etäiseksi. Hyvä, että kaikkea ei paljasteta aloitusosassa, mutta hieman syvempää porautumista Vikin luomaan maailmaan olisin kaivannut. Tunnelmasta ei välity tarpeeksi maagisuus tai ylipäätänsä miljöö kuvaus, jonka pitäisi luoda maagista ja steampunk tunnelmaa, on hyvin ohutta. Tunnelma ei juurikaan välity minulle ja kiehtova tulevaisuuden maailma jää vain lavastukseksi. Lisäksi pitkästyin välillä, eikä liikaa avoimia aukkoja viljelevä tarina saa muuta kuin turhautumaan. Näin paksun teoksen pitäisi tempaista mukaansa, ikävä kyllä tämä kirja ei sitä oikeastaan kykene tekemään. Vaikka tapahtumia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, niin silti kirjasta puuttui sitä jotain. Elokuvana tämä varmaan toimisi paremmin, kirjana luku-urakka ajottain raskasoutuinen. 
Vikin luomat henkilöhahmot ovat kiehtovia, omanlaisiaan jokaikinen heistä. Aleia, jonka iästä on vaikea päästä selville ja hänen salaperäinen menneisyytensä. Cordelion, joka on toisaalta herrasmies ja toisaalta taas omien haamujensa kanssa kamppaileva haavoittunut sielu. Mateo, josta käsitys kirjan sivujen edetessä muuttuu täysin ja monet muut joihin kirjan sivuilla törmää. 

Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän, mutta en kyennyt. Haluan toki tarttua seuraavaan osaan, sen verran koukut minuun tarttuivat, mutta toivon sen antavan hieman enemmän vastuksia kuin tämä avausosa ja pikkusen enemmän tunnelmaa.  Ehkä en ollut kirjan varsinaista kohderyhmää... Iän puolesta kyllä, tämä varmasti puree moneen nuoreen aikuiseen, mutta sopii myös vanhemmillekkin lukijoille. Pidän fantasiasta, joissa liikutaan todellisen maailman seassa tai tarinoista, joissa on taianomainen fantasiamaailma tai sitten ihan maagisesta realismista. Tämä ei sovi mihinkään näistä kategorioista, jotka ovat minun mukavuusalueeni sisäpuolella. Mutta ehkäpä seuraava osa onnistuu muuttamaan mielipidettäni?

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 532

Mistä minulle: Kirjastosta

Edit: Jos haluat tutustua enemmän kirjan henkilöihin, maailmaan ja sen historiaan, seuran arkistoihin sekä muuhun mielenkiintoiseen infoon kirjaan liittyen, niin kliketiklik seleesia.com sivuille! 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

" Nuori toimittaja Camille Preaker palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden siepatun koulutytön tapauksesta. Tutuissa maisemissa Camillen vaivalla tukahduttama menneisyys nostaa päätään ja nuoren naisen itsetuhovietti alkaa kihelmöidä taas iholla. Camille huomaa ajautuvansa arvaamattoman äitinsä vaikutuspiiriin ja hakee tukea niin murhia tutkivasta etsivästä kuin lolitamaisesta sisarpuolestaan. Mutta Wind Gapin klaustrofobisessa pikkukaupungissa ei ole syytä luottaa mihinkään – ei edes omiin muistoihinsa."

Flynn on vakuuttanut minut ja nautin suuresti hänen psykologisista trillereistä. Kiltti tyttö löi minut ällikällä eikä Paha paikkakaan kylmäksi jättänyt, mutta Teräviä esineitä oli kuvottavuudessaan mieleenpainuva lukukokemus. Teräviä esineitä on Flynnin esikoisteos ja todella vaikuttava esikoiseksi. Vielä olisi lukematta suomennetuista Auttava käsi.

En oikein tiedä miten lukukokemustani luonnehtisin sanoin. Kirja oli hyvä ja se loppui kesken nopeammin kuin uskoinkaan. Kirja vei niin mukanaan, että aika vierähti aivan huomaamatta. Tarina etenee sujuvasti eteenpäin ja vaikka aihe on rankka, tapahtumat iljettäviä ja ajottain kirja saa kuvotuksen väreet kulkemaan selkää pitkin, ei kaikki rouheus kirjassa kuitenkaan häirinnyt. Kaikkea oli sopivassa suhteessa. Ehkä herkimmille en lähtisi kirjaa suosittelemaan kuitenkaan; 13-vuotiaiden tyttöjen murhat ovat aiheena rankka, niin nuori on vielä lapsi, lisäksi Camille purkaa lapsuutensa traumoja viiltelyllä ja hänen veitsen kaipuunsa iholla kuvataan hyvin tarkkaan. Flynn tarttuu tyypillisesti rankkoihin aiheisiin ja porautuu niiden ytimeen, kumartelematta kenellekkään.

Syyllisen arvasin melko nopeaa tai sanotaanko, että minulla oli vahva epäilys. Kirjan focus ei kuitenkaan ole pelkästään murhaajan selvittämisessä. Kirja käsittelee paljolti Camillen perheen vinoutuneita suhteita, siittä seuranneita mielenterveysongelmia sekä niiden kanssa elämistä. Flynn punoo taitavasti kirjoihinsa psykologisia verkkoja ja se on selvästi hänen juttunsa. Flynn kirjoittaa myös suoran rehellisesti kaunistelematta mitään, mikä luo hänen dekkareilleen sen ominaisen ronskin vivahteen. Yhteistä on myös aina enemmän tai vähemmän vioittuneet naiset. Tunnelma on tiivistä, joka saa aivan ihon kihelmöimään. 

Onnistunut lukukokemus, voisin jopa sanoa että paras näistä kolmesta lukemastani.

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!
Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Sharp Objects (2006)
Sivuja: 316
Suomentanut: Maria Lyytinen

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 6. huhtikuuta 2017

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

"Kuuma alkukesä Saimaalla. Piiliniemi, pieni yksityinen saariparatiisi, josta keski-ikäinen nainen toivoo löytävänsä kirjoitus- ja mielenrauhaa. Toisella puolella salmea kohoaa jylhä ja autio Variskallio, kunnes eräänä päivänä sen rantaan ilmestyy suuri moottorivene ja kallion päällä olevan huvilan ikkunoissa alkaa iltaisin loistaa kutsuva valo.

Trooppisen kosteat kesäyöt tekevät levottomaksi, ja jännitteiset kohtaamiset saavat suhteet solmuun. Jatkuva helle kuumentaa tunteet ja tekee kaikesta epätodellisen tuntuista. Mitä kukakin haluaa, keneen voi luottaa ja mikä on totta?"
Timosen esikoisteoksesta tuttu Klarissa tavataan uudestaan Kesäisen illuusionin sivuilla. Klarissan avioliitto on ajautunut umpisolmuun ja Klarissa on muuttanut Piiliniemen kesäasuntoon, jotta he voisivat Mikaelin kanssa miettiä tulevaisuutta rauhassa kumpikin tahollaan. Viereisessä saaressa asuva mies vaikuttaa jännittävältä tuttavuudelta, kutkuttavalta ja kiinnostavalta. Mutta pian Klarissa saa huomata, että Variskallion uusissa asukkaissa on myös jotain outoa, jopa pelottavaa.
Alku oli hyvä ja pidin kirjasta, joka onnistui yllättämään ja viihdyttämään. Tarina etenee nopealla tahdilla, mutta kuitenkin kirjassa on onnistunut tiivis tunnelma. Loppu oli kuitenkin minulle suuri arvoitus, voin myöntää että putosin ihan totaalisesti kärryiltä. En ymmärtänyt täysin mistä Variskallion kummallisissa asukkaissa oikein oli kyse ja lopun takaa-ajo kohtaus oli hieman sekava. Ehkäpä Klarissan tarina saa vielä jatkoa, joka selittäisi umpeen suuria aukkoja, jotka tämä kirja lukijalle jätti. Silloin outo ja hajanainen loppu olisi ihan ymmärrettävä, koukku, joka saa lukijan tarttumaan seuraavaan osaan uteliasuudesta.

Miljöökuvaus oli onnistunutta, helteinen Saimaa heräsi henkiin ja sai melkein minutkin haluamaan pulahtamaan vilvoittavalle uinille. Kesän kaipuu kyllä koveni tätä helteisen paahteista kirjaa lukiessa, voisinpa tuntea pian auringon lämmittävät säteet paljailla käsivarsilla. Kesäinen illuusioni tiivis paketti, jonka ahmaisee melkein yhdeltä istumalta. Kirja ei paljon turhia selittele, mutta kyllä se on silti lukemisen arvoinen teos. Pidin silti enemmän Timosen esikoisteoksesta Aika mennyt ei palaa.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 165

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Stephen King: Kalpea aavistus

"Vaimonsa Jon yllättävän kuoleman murtama menestyskirjailija Mike Noonan joutuu surun syövereihin. Hän ei voi enää kirjoittaa. Pelottavat unet valtaavat hänen mielensä ja hänen on lähdettävä kesämökilleen tutkimaan, mitä unien takana piilee.
 
Kylässä, jossa mökki sijaitsee, tuntuu vallitsevan sotatila. Mahtava miljonääri Max Devore on saapunut kylään vaatimaan pojantytärtään Kyraa tämän nuorelta leskiäidiltä Mattielta.
 
Kohta Mike, jonka sydän sykkii Kyralle ja Mattielle, on täysillä sodassa mukana. Sotaa eivät kuitenkaan käy pelkästään maanpäälliset voimat. Tapahtuu outoja asioita. Näyttää aivan siltä kuin vaimovainaja Jo yrittäisi auttaa Mikea taistelussa. Mutta keitä ovat Miken vastavoimat ja mitä ne hänestä haluavat? Saadakseen sen selville hänen on sukellettava syvemmälle, syvemmälle..."

Kalpeassa aavistuksessa on tuttu kingimäinen tempo, jossa tunnelma hiipii saaden pikku hiljaa enemmän ja enemmän kauhun väreitä kulkemaan lukijan ihoa pitkin. Lopussa taas rytisee hengästyttävällä tahdilla, mutta silti tämä ei ollut minusta Kingin parhaimistoa. Alku oli kangerteleva ja tarina ei meinannut millään lähteä käyntiin. Alkoi jo puuduttaa, varsinkin kun alun kangertelun olisi voinut helposti typistää pois, sillä se ei ollut oleellista kokonaisuuden kannalta. Kun vihdoin päästään Noonanin mökille Sara Laughsiin, alkaa tapahtua ja pääsin vihdoin tarinan imuun kiinni. Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia, pidin valtavasti hurmaavasta pikku Kyrasta ja hänen nuoresta äidistään. 

Loppu oli jännittävä, mutta minun makuuni hieman liian sekava. Kirjassa on yli 500 sivua, joten typistämistä olisi voinut harrastaa jonkin verran myös siellä päässä. Silti kirja onnistui viihdyttämään ja yllättämään, ei se huono lukukokemus ollut alun pitkästymistä lukuunottamatta ja ahmaisin tämän lopulta melko nopeaa. Yksi asia minua kuitenkin jäi häiritsemään - kirja nimen suomennos. Kalpea aavistus vilahtaa kirjan sivuilla kerran jos toisenkin, muttei mitenkään merkittävällä tavalla eikä nimi oikeastaan kuvaa kirjaa kovin hyvin. Alkuperäinen nimi  Bag of Bones on paljon osuvampi nimi kirjalle.

 Taas on yksi teos herran tuotannosta luettuna ja seuraavaksi aion lukea Sen, se onkin minulla #hyllynlämmitäjä haasteessa yhtenä kirjana. Siinä vasta kunnon järkäle selätettäväksi. Omalla King kokemuksellani sijottaisin Kalpean aavistuksen keskitasolle herran tuotannossa. Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 1998
Alkuteos: Bag of Bones (1998)
Sivuja: 569
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

"Cornwall, 1783–87. Ross Poldark palaa haavoittuneena Yhdysvaltain vapaussodasta kotiinsa pieneen englantilaiseen kaivos- ja kalastajakylään. Perillä Ross saa kuulla isänsä kuolleen, kotitilansa ränsistyneen ja rakastamansa naisen kihlautuneen hänen serkkunsa kanssa.

Vaikka Ross tajuaa olevansa ulkopuolinen kovaa vauhtia muuttuvassa maailmassa, hän ei anna periksi. Hänen epätoivoisia kaivosmiehiä ja talonpoikia kohtaan tuntemansa sympatia kantaa yli luokkarajojen ja vaikeiden aikojen. Suurin käännekohta miehen elämässä on kuitenkin se, kun hän pelastaa katukahakan keskeltä nuoren nälkiintyneen tytön ja ottaa hänet kotiinsa palkolliseksi.
"

Odotin valtavasti tämän Poldark-sarjan ensimmäisen osan lukemista, jo siittä hetkestä lähtien, kun näin tämän ilmestyvän kustantamon kirjakatalogissa. Historialliset romaanit ovat minun juttuni, enkä osaa vastustaa niitä. Äitini myös on hypettänyt sarjan pohjalta tehtyä BBC:n uudelleen filmatisoitua tv-sarjaa siihen malliin, että odotukset kirjan suhteen olivat korkealla. Sarjan ensimmäinen osa tutustuttaa hyvin Ross Poldarkiin, joka erottuu muista kirjan henkilöistä edukseen. Suvun musta lammas rauhoittuu ja löytää oman tapansa elää, mutta ennen kaikkea oppii pärjäämään. Ylväistä sukujuuristaan ja nimestään huolimatta Ross ei ole pöyhkeä ja ylpistynyt, vaan hyvä sydäminen, oikeamielinen ja rohkea oman tiensä kulkija. Henkilönä Ross onkin mielenkiintoinen tuttavuus, jonka elämästä ensimmäisen osan sivuille on tallennettu neljä vuotta. Kuitenkin minun huomiotani varasti suurelta osin isänsä pahoinpitelemä Demelza, jonka Ross pelastaa ja palkkaa avukseen tilalle. Demelza aikuistuu ja naisellistuu valtavasti tuon neljän vuoden aikana ja hänen kasvuaan oli mielenkiintoista seurata sekä aseman vahvistumista Rossin elämässä. Seuraava osa Demelzan laulu on minulla jo varattuna kirjastosta, niin jäin kaipaamaan näiden henkilöiden seuraa, vaikka rehellisesti sanottuna odotin kirjalta hieman enemmän mitä se tarjosi. 

Poldark - Kapinallinen on kevyttä luettavaa, lukuromaani, joka onnistui viihdyttämään hyvällä menestyksellä. Se ei noussut suosikiksi, ehkä keskivaiheille genressään. Pidin siittä, että kirjassa kuvataan myös muidenkin kuin Poldarkin suvun elämää, myös talonpojat ja kaivostyöläiset saavat oman osansa kirjassa. Tunnelma kirjassa on realistinen, ainutlaatuinen ja mielestäni onnistunut. Kirja ei tarjonnut mitään suuria seikkailuita tai huikeita juonenkäänteitä, pikkuisen draamaa, juonittelua ja rakkautta. Mutta siinä suhteessa kaikkea kuitenkin, että kirjan lukea huitaisi ihan huomaamatta. Graham on kirjoittanut yhteensä 12 osaa Poldark-sarjaan, luvassa on siis monta hetkeä sarjan parissa. Lähinnä minua huolettaa, voiko idea kantaa niin pitkälle muuttumatta puuduttavaksi? Jään odottamaan mielenkiinnolla kuinka minulle käy sarjan parissa. Ensimmäisen kerran kirja on suomennettu jo 1977 nimellä Ross Poldark - Namparan herra.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: Ross Poldark (1945)
Sivuja: 555
Suomentanut: Irmeli Sallamo & Anuirmeli Sallamo-Lavi

Mistä minulle: Kirjastosta


lauantai 11. maaliskuuta 2017

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tradegia

"Esikoisromaanillaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta maailmanmenestykseen noussut Joël Dicker palaa uudessa kirjassaan kirjailija Marcus Goldmanin nuoruuteen. Poikaiässä Marcus ihailee suuresti rikkaita serkkujaan, Baltimoren sukuhaaran Goldmaneja. Baltimoressa ja perheen kesäasunnolla vietetyt ajat kangastelevat kultaisina hänen mielessään. Mutta kaikki ei ollut kultaa mikä kiiltää, ja nyt Marcus palaa nuoruuteensa ja kysyy: mitä todella tapahtui? Mikä johti Draamaan, joka tuhosi kaiken? "

Avauduin edellisessä postauksessa siittä kuinka jouduin palauttamaan tämän kirjan keskeneräisenä kirjastoon, sillä se oli varattu. Kirja jäi kaihertamaan mieltäni, sillä pidin sen lukemisesta aivan valtavasti. Janosin tietää, mikä kaiken luhistanut Tradegia oli ja ennenkaikkea, mitkä olivat siihen johtaneet syyt. Alusta asti tradegiaa heilutellaan lukijan naaman edessä kutkuttavana koukkuna, mutta totuus kaikesta aukaistaan lukijalle vasta lopussa. Olin aivan riemuissani, kun latasin Bookbeatin kokeilujakson ja tämä kirja oli siellä. Luin sen välittömästi loppuun.

Pidin valtavasti Dickerin esikoisteoksesta, mutta ei tämäkään minua kylmäksi jättänyt. Baltimoren sukuhaaran tradegiassa päähenkilönä on ensimäisestä osasta tuttu kirjailija Marcus Goldman. Kirjassa palataan hänen nuoruuteensa ja sen tradegioihin, joista hän työstää kirjaa. Vaikka päähenkilö on sama kummassakin Dickerin teoksessa, voi nämä kirjat lukea täysin itsenäisinä kirjoina. Juoni oli hyvä, se oli koukuttava, yllättävä ja vetävä. Sukutradegia onnistui pitämään mielenkiinnon yllä kirjan ensimmäisestä sivusta lähtien ja kirja ososttautuikin todelliseksi page turneriksi. Eihän sitä malttanut käsistään laskea. Vaikka aihe on loppuviimein vakava, kirja käsittelee ystävyyttä, ihmissuhteita sekä niiden kestävyyttä, oli se nopea ja helppolukuinen. Dickerille on ominaista paksut kirjat koukuttavalla juonella, jotka yllättävät helppolukuisuudellaan. Sivut hupenevat silmissä, vaikka toivoisi että viimeinen sivu ei tulisi niin nopeasti vastaan. Missään nimessä kirja ei kuitenkaan sorru olemaan kevyttä viihdekirjallisuutta, vaikka äärimmäisen viihdyttävä se ehdottomasti onkin. 

En minä osaa muuta kuin kehua kirjaa, en löydä siittä moitittavaa. Pidän valtavasti Dickerin romaaneista ja toivon lisää. Mies osaa kyllä kirjoittaa!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: Le Livre Des Baltimore (2015)
Sivuja: 554
Suomentanut: Kira Poutanen 

Mistä minulle: Kirjasto ja Bookbeat

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Ruudun takaa

Kirjastosta saa nykyään varata ilmaiseksi kirjoja, mikä on hienoa. Varaan itsekkin entistä enemmän kirjoja, nyt kun siittä ei tarvitse maksaa. Tällä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Pitäisi olla valoakin nopeampi lukija, jos satut löytämään kirjastosta uutuus tai edes uudehkon kirjan, puhumattakaan jos löytyy useampi kuin yksi tai kaksi. Ne nimittäin varataan sen sileän tien. Ja sitten ottaa aivoon. Olin lukemassa onnellisesti Baltimoren sukuhaaran tradegiaa, voi miten nautin lukemisesta, se oli hyvä. Kalenteri muistutti uusimaan kirjaston lainat ja kappas, se oli varattu. Vielä oli kirjaa jäljellä ja sakkoa olisi tullut ellen olisi palauttanut lukemaani ja kuutta muuta varattua kirjaa. Ei auttanut kuin viedä kirja kirjastoon ja VARATA se, että saan lukea sen loppuun. Ärsyttää niin paljon, kuin myös ne kirjat joita en ehtinyt edes aloittaa. Noista seitsemästä varatusta olin ehtinyt lukea kolme, yksi oli kesken ja kaksi piti laittaa VARAUKSEEN. Aloitin sitten odotellessani lukemaan Poldarkin ensimmäistä osaa, jonka olin varannut ja noutanut kirjastosta, kun edellisellä kerralla se varattiin enkä ehtinyt kunnolla edes aloittaa kirjaa. No, siis itse asiahan oli se, että tästä johtuen minulla ei ole kirja-arvioita kirjoitettavana. Ajattelin sitten ottaa katsauksen sarjoihin, joita olen tuijotellut netflixistä ja HBO:lta viime aikoina. Edellisestä katsannosta on jo aikaa.

Taboo

"Vuonna 1814 James Keziah Delaney palaa Afrikasta kotiin Lontooseen muuttuneena miehenä. Hän on ollut poissa niin kauan, että hänen luullaan kuolleen. Nyt hän ottaa isältään jääneen laivayhtiön haltuunsa ja alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen. Isän perintö on kuitenkin myrkkymalja. Viholliset ympäröivät Jamesia, ja hänen on oltava varuillaan selvitäkseen hengissä juonien verkossa. Suvun synkät salaisuudet avautuvat tässä kiihkeätempoisessa tarinassa rakkaudesta ja petoksesta."

Sen lisäksi, että sarjaa tähdittää Tom Hardy, minkä johdosta katsoin ensimmäisen jakson, tämä on oikeasti mielenkiintoinen sarja. Olen koukussa, samoin mieheni. Sarja on tunnelmaltaa tumma ja melankolinen, hyppysellisellä magiaa sekä mysteereitä, unohtamatta valtataisteluita, juonittelua sekä vaarallisia tilanteita. Hardy on onnistunut James Delayneyn roolissa, hänestä ei ota selvää onko hän sekaisin vai nero.

Suosittelen katsomaan, ellei ole vielä katsonut. Sarja löytyy HBO Nordicilta.

The Big Little Lies

"Reese Witherspoon, Nicole Kidman ja Shailene Woodley tumman huumorin sävyttämässä tarinassa kolmesta kalifornialaisesta perheenäidistä, joiden näennäisen täydelliset elämät luhistuvat."

HBO Nordicilla esitettävä seitsenosainen minisarja pienen kaupungin idyllien murtumisesta. Sarja vilisee tunnettuja tähtiä, jotka alkavat jakso toisensa perään vaikuttamaan vähemmän täydellisiltä, mitä alussa annettiin ymmärtää. Perheiden riitojen ja ihmissuhdekiemuroiden sekä vanhemmuuden haasteiden lomassa näytetään pätkiä poliisikuulusteluista ja lehdistötilaisuudesta, joissa on vahvoja viitteitä väkivaltaan, yhteisössä on tapahtunut rikos. Sarjan sivuhenkilöt antavat lausuntoja päähenkilöistä ja kertovat, kuinka toisen avio-onni on vain kulissia, kuinka yksi on liiankin päällekäyvä ja kontroilloiva ja kuinka kolmas on salaperäinen nainen, josta oikein kukaan ei tiedä mitään.

Sarja on käsikirjoitettu Liane Moriartyn romaanin pohjalta.

American Horror Story

American Horror Story on ns. antologiasarja, jossa jokaisella tuotantokaudella on eri henkilöt ja tarina. Tuottaja on kuitenkin paljastanut, että viidennessä kaudessa aletaan pikku hiljaa paljastamaan, miten kaudet liittyvät toisiinsa. 

Ensimmäisessä kaudessa perhe muuttaa Murder Houseksi kutsuttuun taloon, jossa verisen historian aikana on tapahtunut monta murhaa ja kuoleiden henget ovat jääneet jumiin taloon. Toisella kaudella siirrytään mielisairaalan toimineeseen Briarcliffiin, jolla on myös kyseenalainen menneisyys. Olemme itse nyt toisen kauden puoli välissä menossa ja koukussa ollaan. Joka ilta ennen nukkumaan menoa on pakko katsoa yksi tai kaksi jaksoa.

Ajattelin ensin sarjan olevan liian pelottava, varsinkin häiriintyneen oloiset alkutunnarit saavat niskakarvat nousemaan pystyyn. Onneksi ne voi kelata ja loppujen lopuksi sarja ei ole niin pelottava, että sitä tarvisin tyynyn takaa tiirailla. 

Sarja löytyy Netflixistä.

The Macigians

"Lev Grossmanin suosittuihin kirjoihin perustuva sarja seuraa älykkään mutta introvertin parikymppisen Quentin Coldwaterin vaiheita. Quentin on lapsesta asti rakastanut fantasiakirjoja, jotka kertovat taikamaasta nimeltä Fillory, ja kirjojen maailmasta on tullut hänelle lähes pakkomielle. Nuorukaisen elämä muuttuu, kun hän pääsee opiskelemaan hyvin salaiseen eliittikouluun, jossa opetetaan nykyaikaista noituutta tehokkain ja ankarin menetelmin. Magia ei kuitenkaan tunnu tuovan elämään sitä, mitä Quentin oli kuvitellut: onnea, jännitystä ja merkityksen tuntua… kunnes hän ystävineen saa selville, että Fillory on oikeasti olemassa."

Tummasävyinen fantasiasarja noitakoulusta, Filloryn taikamaailmasta, joka ei olekkaan niin kaunis ja puhtoinen, mitä kirjat antavat ymmärtää sekä ystävyydestä. Pidin valtavasti ensimmäisestä kaudesta, jonka katsoin melkein yhteen putkeen. Toinen kausi vaikuttaa yhtä lupaavalta.

Sarja löytyy HBO Nordicilta.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

"Asianajajaperheen ylelliseen huvilaan tehdään väkivaltainen ryöstöyritys. Katia Levrini on saanut myös uhkauskirjeitä ja pelkää rakkaidensa puolesta. Hänen pieni poikansa ja miehensä Lorenzo ovat hänelle koko elämä. Katia pyytää apua Arianna de Bellisiltä. Kun Arianna saapuu Villa Sibyllaan, hän huomaa pian, että huvilan yllä leijuu outo, sulkeutunut ilmapiiri.
 
Ryhtyessään jäljittämään uhkailijaa Arianna törmää auringonkehrän muotoiseen symboliin, joka viittaa antiikin mithra-kulttiin. Miten Villa Sibyllan asukkaat liittyvät siihen tai Pyhäksi Legioonaksi kutsuttuun järjestöön, joka varjelee tarkasti salaisuuksiaan?
 
Samaan aikaan Arianna saa luotettavasta lähteestä tietää, että Roomaan olisi syntynyt oma mafia, banda della Magliana, jota johtaa kuolleen rikollispomon avioton poika. Arianna joutuu keskelle väkivaltaisia tapahtumia ja hänen on selvitettävä, onko vaarallinen rikollisliiga sekaantunut myös huvilan salamyhkäisiin tapahtumiin."

Valan romaanit ovat taattua dekkariviihdettä ja niiden pariin palaa aina mielellään. Minun suosikkejani! Pidän suunnattomasti Ariannasta sankarittarena. Hänellä on mystinen menneisyys rikollisen El Lobon kanssa, mutta ihmisenä Arianna kuitenkin vaikuttaa ystävälliseltä ja sydämelliseltä ihmiseltä, jota elämä on runnellut. Ei yhtään naiselta, joka olisi sekaantunut rikolliseen toimintaan. Ariannalla on monmutkainen suhde perheeseensä, johon päästää tutustumaan tässä kirjassa ensimmäistä kertaa. Nuori nainen on jäänyt jo leskeksi ja menettänyt syntymättömän lapsensa. Uuden rakkauden hän on löytänyt maan ulkoministeristä, komeasta ja karismaattisesta Bartolomeosta, mutta kaikesta huolimatta Arianna ei uskalla olla miehelleen täysin rehellinen menneisyydestään, varsinkaan nyt, kun kuolleeksi luultu El Lobo on palannut takaisin kuvioihin. Sukunsa puolesta Arianna kuuluu Italian aatelissukuihin ja kermaan, mutta luonteensa puolesta hän ei sovi ollenkaan eliittien koppavaan joukkoon. 

Vaikka Arianna selvittää Villa Sibyllan sotkuista tapausta, tulee hänen menneisyytensä lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. Salaisuuden verhoa raotetaan reippaalla kädellä ja Arianna sekä lukija saa vastauksen mieltä askarruttaneinsiin kysymyksiin. Juonilinjoista juuri Arianna ja hänen menneisyytensä vei huomioni suurimmaksi osaksi, vaikka Villa Sibyllan tapahtumat olivat varsin mielenkiintoisia nekin. Ehkä pikkuisen liikaa oli teemoja yhteen kirjaan ahdettuna, jos jotain pitää moittia. Olisi ollut aineksia kahteenkin kirjaan. Samalla kirjan sävy oli tummempi ja melankolisempi kuin aikaisemmat kaksi osaa. Juonenkäänteet tuovat vakavoitumisen paikan, toivon että seuraavissa osissa elämä ei kohtele kovia kokenutta Ariannaa liian kovalla kädellä. Loppuun oli heitetty sellainen juonikuokku, että olin aivan yllättynyt suunnasta, johon suunta Ariannan elämässä on kääntymässä. E

Mukana oli jälleen vahvasti lämmin Italia ruuan tuoksuineen. Tämä kirja ei olisi sarjaan kuuluva, jos siinä ei kokattaisia herkullisia Italialaisia herkkuja, jotka saavat veden herahtamaan lukijan kielelle. Saatoin haistaa hurmaavat Italian tuoksut!

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä! Jään innolla odottamaan, mitä Tuomitut (#4) ja Milanon nukkemestari (#5) tuovat tullessaan. Laitankin heti seuraavan osan varaukseen kirjastoon!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 423

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 27. helmikuuta 2017

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko

Kolmekymppinen koomikko on kuolemansa jälkeen syntynyt uudelleen vauvan kehoon, mutta aikuisen miehen tietoisuudella. Ennen tuli kontauttua kostean baari-illan jälkeen kotiin, mutta nyt tuo taito täytyy opetella uudestaan aivan alusta, ollen näin ainoa keino liikkua eteenpäin. Tekisi mieli kaljaa, mutta ainoa mitä saa juodakseen on maitoa tai vettä. Kiroillakin tekisi mieli, mutta ainoa mitä kömpelöstä taaperon suusta saa ulos on takelteleva "pelkele". Lapsenmieli ottaa välillä vallan ja muumit tuntuvat hämillisen kiinnostavilta, mutta samalla aikuisen miehen tietoisuus taka-alalla analysoi tilanteita ja toivoo paluuta vanhaan elämäänsä.

Konttaava koomikko on Lasse Nousiaisen esikoisteos, joka on saanut inspiraatiota miehen ajoista koti-isänä. Nousiainen on komediantekijä ja käsikirjoittaja, joten huumori häneltä luonnistuu. Kirjasi sisälsikin muutamia hauskoja ja hyvin osuvia letkautuksia liittyen synnytykseen, vauva-arkeen ja lapsen tuomiin haasteisiin. Ja lapsiperheen arki onkin sellaista, että siittä saa aineksia paljon hyvään huumoriin, kunhan se pysyy hyvän maun rajoissa. Siksi kirjan idea vaikuttikin aluksi kutkuttavan hauskalta. Minusta kuitenkin aikuisen miehen irstaat sekstistiset ajatukset, ryyppäys jutut ja muut eivät istu viattomaan vauvaan. Lähinnä ajatus pienestä viattomasta vauvasta, jonka sisällä aikuinen mies ajattelee rintojen imemistä aivan muussa mielessä, kuin ravinnon saamisessa oli minusta iljettävää ja oksettavaa. Puhumattakaan hameiden alle vilkuilusta ja päälle kömpimisestä. Kirja olisi voinut olla oikeasti hauska ja hyvä, jos se olisi pysynyt hyvän maun rajoissa. Minulle tämän kaltainen huumori ei uponnut yhtään, eikä paljon naurattanut. Lähinnä tulin vihaiseksi. 

Kaksi tarinaa tuntui olevan liian irrallaan toisistaan. Vaikka lopulta selviää miten koomikko kuoli, ei koskaan selitetä edes lukijalle miksi hän on vauvan kehossa ajattelemassa irstaita. Miksi hän syntyi uudestaan - menikö joku vikaan, onko se uusi mahdollisuus vai kenties rangaistus? Vai kenties kaikkien vauvojen sisällä asuu aikuisen tietoisuus tiettyyn ikään asti, kunnes lapsenmieli ottaa vallan ja tietoisuus sulaa uudeksi minuudeksi? Olisin kaivannut enemmän juonenaukkojen täyttöjä,vaikka välillä on hyvä jättää asioita lukijoiden itsensä pääteltäväksi liikojen aukkojen jättäminen on lähinnä tympeää. Eihän liian reikäiset sukatkaan lämmitä...

Pidin kuitenkin Nousiaisen sujuvasta ja toimivasta kirjoitustyylistä, joka toimi tässä romaanissa. Kirja on kevyttä viihdekirjallisuutta ja kielikin on kevyttä luettavaa henkeen sopivasti.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 253

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 24. helmikuuta 2017

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja Ihmemaa

"Murakami punoo tarinaansa kahdella tasolla: Ihmemaa-jaksoissa kuljetaan salaperäisen mielenhallinnan ekspertin kannoilla Tokiossa. Meno on vauhdikasta ja humoristista, kun roistot jahtaavat liikaa tietävää päähenkilöä. Toisaalla liikutaan Maailmanlopussa, muurien ympäröimässä surumielisessä kaupungissa, jossa yksisarviset kopsuttelevat tyhjillä kaduilla eikä kenelläkään ole varjoa."

En tiedä mistä alottaisin kuvaamaan kirjaa. Tämä oli huikea lukukokemus ja mielestäni Murakamin parhaimistoa. Maailmanloppu ja Ihmemaa ovat kumpikin kiehtovia maailmoja, jotka lopussa nivoutuvat taidokkaasti ja saumattomasti yhteen ehyeksi kokonaisuudeksi. Murakami on maagisen realisimin nero ja nerokkuutta ilmentää tämäkin romaani mielikuvituksellisella juonellaan. En osaa sanoa edes kumpi kerronnan tasoista oli suosikkini. Aluksi ehkä Ihmemaa, joka oli varsin kiehtova. Untenlukija saapuu kaupunkiin ja joutuu luopumaan varjostaan, ymmärtämättä itsekkään miksi. Hän löytää tiensä kaupungin kirjastoon, jossa hän lukee vanhoja unia kalloista, jälleen tietämättä syytä miksi. Olin uteliasuudesta halkeamaisillani, niin miksi? Ja miten yksisarviset liittyivät kaikkeen tuohon? Miksi kaupungin nimi oli Maailmanloppu ja miksi sitä ympäröivät niin korkeat muurit, että vain linnut pystyivät ylittämään sen. Koko kaupunkia verhosi tyytyväisen melankolinen tunnelma ja janosin tietää enemmän. Kuitenkin toisaalla Ihmemaassa juoni saa melkoisesti tuulta purjeisiin, kun yhtäkkiä laskijana toimivan päähenkilömme kotiin tunkeudutaan väkivaltaisesti. Alkaa jännittävä seikkailu yhdessä vaaleanpunaisiin pukeutuneen pullukan tytön kanssa maan alla, jossa Sysiäiset vaanivat varomatonta kulkijaa. Vaaroja uhmaten kaksikkomme lähtee etsimään tytön isoisää, jolla on vastauksia kysymyksiin, jotka kutkuttavat jo lukijankin mielessä. Mutta selvityykö kaksikko ehjinä perille ja löytävätkö he isoisää? Ja mikä tärkeintä, saavatako he vastauksia ajoissa?

En edes tajunnut kuin vasta loppuakohden, että tarinasta on jätetty kokonaan erisnimet pois. Kaikkia henkilöitä kutsutaan ominaisuudella tai ammatilla tai vastaavalla; isoisä, laskija, merkitsijä, untenlukija, kirjastonhoitaja, professori jne. Uskon tämän liittyvän kirjan kantavaan teemaan, joka käsittelee identiteettiä, minuutta sekä sielua. Kantava idea on filosofinen, mikä ei ole minun makuun, mutta Murakami on osannut käsitellä taidolla näitä ikiaikaisia kysymyksiä omalla uniikilla tavallaan. Välillä "tieteelliset" selitykset syistä ja seurauksista olivat sen verran korkealiitoisia, että meinasin pudota kärryiltä, mutta onneksi niihin ei jääty vellomaan ja pyörimään. Muuten olisin voinut pitkästyä liiaksi. Sinänsä kirja ei kuitenkaan ole sieltä helpoimmasta päästä lukijalle, eikä ehkä se paras vaihtoehto ensimmäiseksi Murakamiksi.

Maailmanloppu ja Ihmemaa on toinen Murakamilta suomenettu teos, jota ei ole suomennettu välikielen kautta, vaan suoraan alkuperäisestä kielestä. Aikaisemmin suoraan alkuperäisestä kielestä suomennettu on vain Värittömän miehen vaellusvuodet. Murakami on kirjailijoiden parhaimistoa, olen niin onnellinen, että aikoinani tartuin Kafkaan rannalla. Toivottavsti pian suomennetaan lisää!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: Sekai no owari to hādoboirudo Wandārando (1985)
Sivuja: 546
Suomentanut: Raisa Porrasmaa

Mistä minulle: Kirjastosta

 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kiera Cass: Valinta

The Selection eli Valinta-sarjan ensimmäinen osa kiinnitti huomioni kansikuvan perusteella, kun se pyöri ympäri somea ja kirjamaailmaa, silmiini vähän väliä hyppien. Ajattelin, että tuohan olisi kiinnostavaa lukea. Lopulta siskoni suositteli tätä minulle ja luovutti minulle ensimmäisen osan. Aikansa kirja hyllyäni lämmitti, mutta #hyllynlämmittäjät haasteen myötä innostuin tarttumaan kirjaan ja voin sanoa, että kyllä kannatti.

Valinta sijoittuu kolmannen maailmansodan jälkeiseen maailmaan, jossa hajonneiden Yhdysvaltojen tilalle on noussut Illéaksi kutsuttu kuningaskunta. Illéassa on tiukkoja sääntöjä ja kastijärjestelmä - se mihin kastiin kuulut määräytyy jo syntymässä. Ykkösiä ovat kuninkaalisen perheen jäsenet, kakkosia rikkaat ja etuoikeutetut heti kuninkaallisten alapuolella. Alhaisimpia ovat kasit, jotka ovat huonompia kuin palvelijat, yhteiskunnan hylkiöitä.

Illéassa asuu America Singer, 17-vuotias taitelijaperheen lapsi. Singerin perhe on kastiltaan viitosia ja tottuneet elämään niukkuudessa. Kun käynnistyy Valinta, jossa etsitään puolisoa nuorelle kruunuprinssille, toivoo American perhe hartaasti tyttärensä osallistuvan. Valinnassa jokaisesta kastista oleva tyttö voi lähettää hakemuksensa, kunhan vain täyttää hakukriteerit. Jokaisesta tuhansista hakemuksista ympäri maan prinssi valitsee 35 kilpailijaa, jotka asuvat linnassa ja kilpailevat prinssin sydämestä. Epäuskokseen America tulee valituksi näiden 35 viiden joukkoon ja hän joutuu matkustamaan palatsiin, vaikkei edes halua sitä. America joutuu jättämään perheensä, mutta myös hylkäämään salaisen rakkautensa alempisäätyiseen Aspeniin. 

Vastentahtoinen America uskoo lentävänsä ulos ensimmäisten joukossa, mutta tutustuttuaan prinssiin paremmin hän huomaa pian käsityksensä kruununperijästä muuttuneen. Pian hän toivoo, että saa mahdollisuuden olla kilpailussa mukana mahdollisimman pitkään, vaikka palatsia uhkaa jatkuvasti vaaralliset kapinnallisten hyökkäkset, jotka voivat olla kilpailijoille jopa hengenvaarallisia.

Maittavaa viihdekirjallisuutta. En muista milloin viimeksi olen ahminut näin vauhdilla mitään kirjaa, olin täysin koukussa ennakkoluuloistani huolimatta. Ajattelin tämän olevan rasittava nuorten kirja, joka ei lopulta ole varmaan yhtään minun makuuni, mutta toisin kävi. Olen innoissani, että sarjan toinen osa Eliitti on jo ilmestynyt. Toivon saavani sen käsiini mahdollisimman pian. Kirjaa oli miellyttävän helppo lukea, juoni eteni sopivalla tahdilla jäämättä paikoilleen junnaamaan. Sankaritar on hyväsydäminen, mutta kipakka naisen alku, joka kamppailee omien tunteidensa kanssa. Idea kuninkaalisesta unelmien poikamies kisasta dystopisella vivahteella oli jo niin erikoinen, että se kaikessa kummallisuudessaan oli kiehtova ja hauska. 

Olihan tämä sellaista pintaliitoista höpöhöpö kirjallisuutta, mutta oikeassa kevyessä mielialassa se onnistui tekemään sen mihin oli tarkoitettu, viihdyttämään. Mikään vakavasti otettava sarja tämä ei toki ole, mutta draamailua ja kissatappeluita riittää senkin edestä. Nuorten hömppäkirjallisuutta, joka iskee vielä vähän vanhempaankin lukijakuntaan. 

Annan kirjalle 4 /5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Pen & Paper
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: The Selection (2012)
Suomentanut: Laura Haavisto
Sivuja: 334

Mistä minulle: Siskolta


torstai 9. helmikuuta 2017

#hyllynlämmittäjät

Huomasin tämmöisen haasteen pyörivän blogeissa sejä somessa ja päätin tarttua syöttiin. Tarkoituksena on lukea tämän vuoden aikana 12 kirjaa omasta hyllystä. Minulla on paha tapa haalia kirjoja hyllyyn, mutta ne pölyttyvät siellä määrittelemättömiä aikoja, sillä kirjastolainat tahtovat kiilata edelle. Aika ajoin saatan lukea jotain omasta hyllystä, mutta hyvin harvoin. Tämä haaste on siis hyvä tapa lähteä purkamaan oman hyllyn lukemattomien teoksien vyyhtiä. Toki aikaisemmat haasteeni tähän liittyen ovat menneet enemmän ja vähemmän mönkään. Nyt kuitenkin yritän tsempata!

Valikoin haasteeseen seuraavat 12 kirjaa, joista olen aloittanut lukemaan jos ensimmäistä.
  • Kiera Cass: Valinta
  • Stephen King: Se
  • Rosamund Lupton: Sisar
  • J.K. Rowling: Paikka vapaana
  • Suzanne Colins: Nälkäpeli
  • Khaled Hossein: Tuhat loistavaa aurinkoa
  • Paula Hawkins: Nainen junassa
  • Yann Martel: Piin elämä
  • Michael Cunningham: Tunnit
  • Juuli Niemi: Et kävele yksin
  • Emma Donoghue: Huone
Katsotaan vuoden päästä olenko saanut kirjat luettua vai olenko taas lukenut vain kirjaston kirjoja. Toivon ainakin, että onnistun, sillä löytyyhän hyllyistäni melko huikean oloisia teoksia.


maanantai 6. helmikuuta 2017

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

"Alaskan talvessa päivät eivät erotu öistä, ja kylmyys tunkeutuu kaiken läpi. Kymmenvuotias kuuro Ruby matkustaa äitinsä Yasminin kanssa rekan kyydissä Alaskan halki. He etsivät Rubyn isää, luontokuvaajaa, joka on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä. Kylän uskotaan tuhoutuneen tulipalossa, mutta toivo isän löytymisestä ei ole vielä sammunut. Yasminin ja Rubyn matka etenee hitaasti jäisillä teillä lumimyrskyn yltyessä ja muuttuu yhä vaarallisemmaksi, kun rekan taustapeiliin ilmestyvät yhtäkkiä tuntemattoman auton etuvalot. Joku seuraa heitä pimeydessä."

Ensi kosketukseni Luptonin kanssa, vaikka hyllystäni löytyy kaksi aikaisempaa teosta. Ensi vaikutelmana voin sanoa, että kirjailijatar osaa taitavasti sekoittaa trilleriä ja lukuromaani. Tempauduin tarinan imuun kohtuudella heti alusta asti. Kirja on helppolukuinen ja sivut kääntyvät vinhaa vauhtia, kun rekka kiitää kohti Anaktuen kylää pitkin vaarallista tietä, takanaan uhkaavat siniset ajovalot. Syvä rakkaus ja varmuus siittä, että hänen miehensä on elossa, saa Yasminin ajamaan hyytävässä kylmyydessä yhä eteenpäin vaaroja uhmaten. Rekan hytissä tarina saa kuitenkin kehykset äidin ja tyttären monimutkaisesta suhteesta. Yasmin oppii ymmärtämään kuuroa tytärtään aivan uudella tavalla ja avaamaan silmät tämän hiljaiselle maailmalle.

Osasin arvata osan loppuratkaisusta, kuitenkin tunnelma nousee huippuunsa loppua kohden. Mikään kovaksi keitetty ja piinaava trilleri tämä ei kuitenkaan ole. Odotin ehkä hieman enemmän kuin mitä sain ja siltä osalta kirja oli pettymys, ei tosiaankaan mikään hyytävä trilleri. Suuressa osassa on henkilöiden väliset suhteet, vaikka tunnelma tiiviistyykin, on kerronta enemmän pehmeää. Miljöö nousee näyttelemään omaa osaansa, Alaskan karu ja luonnonvoiminen hallitsema luonto luo seikkailulle aivan omanlaisensa puitteet, kuinka selvitä armottomassa kylmyydessä. Miljöökuvaus on mielestäni yksi kirjan vahvuuksista.

Kirjassa oli myös muutamia kohti, jotka jäivät vaivaamaan minua. Ensinäkin miten nainen, joka ei ole koskaan ennen ajanut rekkaa, ryhtyy ajamaan valtavaa rekkaa yhdellä maailman vaarallisimmista teistä, ensimmäistä kertaa ja lapsi kyydissä. Ei käy järkeen minun päässäni. Toinen oli kylmän ajottainen liioittelu. Lisäksi Yasmin on mielestäni varsin rasittava. Vaikka Hiljaisuuteen hävinneet ei ollut kohdallani mikään hitti, niin luottavaisin mielin tartun tulevaisuudessa Luptonin kahteen aikaisemmin ilmestyneeseen teokseen (Sisar ja Mitä jäljelle jää). Ehkä ne onnistuvat yllättämään.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: The Quality Of Silence (2015)
Sivuja: 321
Suomentanut: Outi Järvinen

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 28. tammikuuta 2017

Enni Mustonen: Emännöitsijä

"Vuonna 1900 Ida Eriksson aloittaa taloudenhoitajana Edelfeltien perheessä. Hän ihastuu isäntäänsä ja joutuu katsomaan sivusta tämän onnetonta avioelämää ja vaihtuvia rakastajattaria. Kunnes kokee oman into­himoisen romanssinsa."

Emännöitsijä on Syrjästäkatsojan tarinoiden kolmas osa. Nuoresta Idasta on kasvanut rehti, työteliäs, tunnollinen, ahkera, huomaavainen ja ihastuttava aikuinen nainen. Hän alottaa pestinsä jälleen historiallisesti tunnetussa kulttuuriperheessä taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeerin emännöitsijänä.  Ida saa huomata Albertin olevan intohimoinen mies, jolta naisseuraa ei puutu ja rakastuu itsekkin mieheen lopulta. Heidän romanssilla on vain kauaskantoisemmat seuraukset kuin Ida olisi osannut kuvitellakkaan.

Kerta toisensa jälkeen ihastun tähän sarjaan entistä enemmän. Historiallisia romaaneja rakastavana, nämä kirjat ovat minulle kuin herkkupaloja. Ahmin ne, mutta samalla haluaisin nautiskella hieman pidempään. Onneksi sarja neljäs osa Ruokarouva on ilmestynyt juuri ja varasin sen kirjastosta. Pidän valtavasti siittä, kuinka fakta ja fiktio nivoutuvat kirjan sivuilla saumattomasti yhteen. Ajankuva on aidon tuntuista ja tunnen itsekkin olevani 1900-luvun Helsingissä Idan seurana. Idan varttumista naiseksi on ollut mukava seurata ja henkilönä Ida on sellainen, josta ei voi olla pitämättä. Hän vaikuttaa valtavasti ympärillä oleviin ihmisiin.. 

Suomen historiassa tunnettujen henkilöiden elämän seuraaminen Idan silmin on erittäin kiinnostavaa, nämä kirjat koukuttavat ihan tosissaan. Kaiken lisäksi Mustosen kirjoitustyyli on helppolukuista ja sujuvaa. Lukeminen on mukavaa ja mutkatonta, joka edesauttaa ahmimista. Vaikka koko kirja oli taas kaikinpuolin onnistunut, enkä löydä moitteen sanaa, nousi yksi kohta minulle ylitse muiden. Se kohta, kun Ida löytää kansankirjaston. Suositusten kanssa hän astelee kirjastoon, ja hänen mahdollisuudet lukemisten suhteen ovat laajemmat kuin ikinä ennen. 

Suosittelen lukemaan tämän sarjan ja aloittamaan ensimmäisestä osasta Paimentytöstä. Varsinkin jos pitää historiallisista romaaneista. Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2015
Sivuja:445

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 13. tammikuuta 2017

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

"Marvellous Ways on asunut melkein koko pitkän ikänsä syrjäisessä joenpoukamassa Cornwallissa. Viime aikoina hänestä on tuntunut, että meri on jälleen kerran tuomassa hänelle jotakin. Ja niin tapahtuu: kuolevalle miehelle annettu lupaus kuljettaa Marvellousin poukamaan Draken, nuoren sotilaan, jonka on vaikea saada elämästään kiinni toisen maailmansodan kauheuksien jälkeen."

Olen lukenut Winmanin esikoisteoksen Kani nimeltä jumala, joka oli vaikuttava maagisen ja onnistuneen lapsinäkökulman kuvaksessa. Pidin tuolloin myös Winmanin kepeästä ja kevyestä tyylistä kirjoittaa, sekä monipuolisuudesta kirjan henkilöissä. Kevyt ja helppolukuinen oli myös Merenneidon vuosi, kirjan sivut vain vilahtivat silmissä ja silmät liisivät lauseesta toiseen. 

Maagistarealismia tähän tarinaan tuo omalaatuinen Marvellous Way, jonka äiti on merenneito, ainakin omien sanojensa mukaan. Henkilönä Marvellous oli huikean kiinnostava. Vanha nainen, jolla oli ollut mielenkiintoinen elämä, siitäkin huolimatta, että hän vietti suurimman osan siittä joenpoukamassa mustalaisvankkureissa. Olisin halunnut lukea Marvellouksen elämästä ja kokemuksista enemmänkin. Ihastuttava vanha nainen, ehkä hieman hullu tai ehkä vain merenneidon tytär. Nainen, jonka vankkureista löytyy totuuden kirja ja huhujen sieppaaja. 
Kirjan juoni on varsin polveileva, sitä on kuvattu aalloksi ja tämän väittämän voin allekirjoittaa täysin. Vaikka kirjoitustyyli on helppolukuista, niin juoni haastaa lukijaa. Joskus on palattava hieman taakse päin, jotta pääsee täysin juoneen kiinni. Merenneidon vuosi jatkaa aikuisten satukirjojen jalanjäljissä ja se ihastutti kovasti. Tunnelma kirjassa on taianomainen, melankolinen, mutta silti toiveikas. Merenneidon vuosi on tarina rakkaudesta ja sen voimasta, elämästä sekä merestä. Tarina, jossa kaikeilla on tarkoituksensa. Tarina, jonka loppusoinnut onnistuvat vielä nostamaan tunnelmaa ennen viimeistä säveltä.

Yksi asia minua kuitenkin jäi häiritsemään. Suomennos tuntui hieman hutaistulta. Olisin kaivannut pientä viilaamista suomennoksen suhteen, jotta se olisi tehnyt oikeutta kirjalle enemmän. Eniten silmiinpistävintä oli nimien suomennos ja suomentamatta jättämäminen. En ymmärrä miksi Rauha oli suomennettu, mutta Marvellous ei. Miksi Rauha ei voinut esiintyä kirjassa alkuperäisellä nimellä, jos kerran Marvellouskin oli Marvellous?

Pidin kirjasta ja voin suositella sitä lämpimästi muillekin, varsinkin niille, jotka haluavat leijua satujen vietävänä. Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: The Year of Marvellous Ways (2015)
Sivuja: 312
Suomentanut: Aleksi Milonoff

Mistä minulle: Kirjastosta